Maallinen Vaellus

Toimitus huomauttaa, että asettelutoiminnot eivät tehneet saumatonta yhteistyötä. Jos siis näyttää vähän hassulta ja rivit pomppivat, ei voi mitään.

Kuusi päivää ja kaksi kylää: niin on Pohjois-Filippiinien reissu tehty. Vähän lyhyeksi jäi mutta ei täällä rehellisesti sanottuna ole mitään tekemistä, jos ei halua kiivetä vuorten rinteitä ylös ja alas. Pohjoinen on kyllä kaunis ja vihreä mutta tällaiselle peruslaiskalle lomahedonistille ei ihan omanlaisin reissukohde. Ehdottomasti näkemisen arvoinen mutta kuusi päivää on ihan riittävästi!

Hanging Coffins.

Lupasin kuvan todisteeksi. Tämä ajakoon asiansa.

Sagadassa vietin kolme yötä ja Banauella kaksi. Kylät ovat noin kolmen tunnin ajomatkan päässä toisistaan ja vaihdoin siis tiistaiaamuna koordinaatteja. Sagadassa tuli muutaman päivän aikana tehtyä luolavaellusreissu ja muuten vain ihmeteltyä pohjoisen menoa. Banauesta sitten nähtäväksi jäi riisiterassit ja päivävaellus kuumille lähteille riisiplantaasien läpi. Ei hassumpia reissuja lainkaan: kroppa kiitti, kun sitä vähän liikutti ja reitit olivat upeita. En sano, ettäkö näissä paikoissa olisi mitään vikaa, en vain pidä siitä ylisuorittamisen ilmapiiristä, joka näissä vallitsee. Kun vuoristotrekkaajat kokoontuvat yhteen, alkaa uskomaton kisailu siitä, kuka on käynyt korkeimmalla ja miten pitkään on kiivennyt painava rinkka selässä hirveässä lumituiskussa tai paahtavassa auringonpaisteessa. Suomityttö pyörittelee keskustelun sivussa silmiään ja miettii, eikö noilla kertakaikkiaan ole parempaa käsitystä hyvästä lomasta? Koko ajan pitäisi tehdä jotain ja olla menossa jonnekin! Sellainen riepoo, kun teen sitä sen 10 kk vuodesta kotona - stressin saan aikaiseksi ihan kotioloissakin, ei mun tarvitse lomalle lähteä
sitä etsiäkseni.

Hauta-arkkuja Burial Caven suulla.



Urheilun jälkeen maistuu Mountain Tea. Paikallinen valmiste, ja aivan tolkuttoman hyvää..

Muutenkin jotenkin tällä reissulla on korostunut sellainen amerikkalainen malli reissaamisesta. Kärjistän ja yleistän nyt oikein olan takaa, mutta se suotakoon anteeksi tässä kohdin. Tarkoitan siis sellaista reissaamisen mallia, jonka kohtasin ensi kerran jo aivan reissun alussa Palawanin saarella, kun tapasin jenkkiläisen nuoren miehen. Kundi oli ollut Kiinassa opettamassa englantia kolme kuukautta ja nyt ennen kotiin paluutaan aikoi reissata kuukauden. Kuukaudessa nuorella miehellä oli tarkoitus kiertää kuusi maata. KUUSI MAATA. Se on viisi päivää per maa sisältäen matkustuspäivät. Ja uskokaa pois, hän ei todellakaan ole ainoa lajiaan. Periaatteessa mullehan on ihan justiinsa se ja sama, vaikka joku matkaaja nyt tahtoo kahdessa viikossa kiertää vaikka koko Filippiinit ja vähän Intiaakin, mutta kun asia korostuu täällä pohjoisessa ja puhe on nyt tästä ylisuorittamisen ilmapiiristä, on asiaan tartuttava. Näissä pohjoisen kylissä on sellainen piirre, että kukaan ei täällä yhtään ylimääräistä viihdy: tullaan paikalle, etsitään äkkiä jokin vaellusryhmä, osallistutaan sinne, otetaan kolmekymmentä kuvaa, ostetaan puulusikka muistoksi ja lähdetään seuraavaan paikkaan. Kun tämä on paikan henki, yrittää joku koko ajan myydä jotain reissua. Eilen osallistuin tuolle kävelylle riisiplantaasien ja metsiköiden läpi kuumille lähteille. Sieltä palasi reissussa ryytynyt väsynyt vaeltaja ja istui ravintolan pöytään ja tilasi teetä lämmikkeeksi. Eiköhän jumaliste joku eräopas ollut samantien pöydässä ja tarjosi uutta reissua seuraavalle päivälle. Kiitin ja kieltäydyin, sanoin että olen lähdössä illalla jo yöbussilla kohti Manilaa ja hän ihmetteli, että enkö aio todellakaan tehdä mitään koko päivänä, kun bussi lähtee vasta seitsemältä? Ehtisihän siinä päivällä vaeltaa esim. katsomaan taas jotain vuorta tai kiveä, jossa näkyy Neitsyt Maria. Ehtisihän siinä, mutta kun en halua. Kun sama kuvio oli toistunut kolme kertaa, lukittauduin huoneeseeni. Olen laiska ja saamaton ja nautin seitsemän viikon lomastani juuri siksi, ettei mitään ole pakko tehdä - en tahdo potea huonoa omatuntoa asiasta. Kun palaan kotiin juoksen taas helmikuusta joulukuuhun kuin tuulispää töistä luottamustehtävien kokouksiin, näytelmäharjoituksiin ja muihin harrastuksiin yrittäen siinä sivussa pestä pyykit ja tavata ystäviä. Siihen asti, vielä kaksi viikkoa, mun maailmassa on minä ja minä ja minä. (miten itsekkään ihanaa)



Banauen kylän raittia.



Riisimaisemaa pohjoisesta.

No mutta, jottei mene aivan ohi suun on palattava sinne Sagadaan. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat, joten laitan niitä postaukseen aika paljon (ja juhlin samalla aika hyvin toimivaa nettiä!). Päivävaelluksella, jonka valitsin, oli siis kolme kohdetta. Ensin käytiin ihmettelemässä riippuvia ruumisarkkuja. Ihan tavallista rahvasta ei näihin arkkuihin ole haudattu vaan kallion seinämillä riippuvat kaikkein merkittävimmät kylän eläneet. Paikalliset uskovat että tällä tavoin "hautaamalla" sielu pääsee vapaasti liikkumaan ympäristössä. Lumiang Cave (tai toiselta nimeltään Burial Cave) oli luolista ensimmäinen vierailukohde. Sieltä löytyi lukuisia hauta-arkkuja, joista vanhimmat arviolta jopa 500 vuoden takaa. Iso osa hauta-arkuista tipahti syvälle luolaan 90-luvun isossa maanjäristyksessä mutta kierroksen voi ottaa myös syvemmälle luolaan niitä etsimään, jos luolan suuaukon arkut eivät vielä tyydytä uteliaisuutta. Opas kertoi, että arkut ovat noin pieniä, koska ruumiit laitettiin arkkuihin sikiöasennossa. Sumaging Cave (aka Big Cave) oli luolavaelluksen pääpointti. Suuri luola oli vaikeakulkuinen, kivet luolassa liukkaita nokkuvasta vedestä, pimeää kuin mörön perseessä ja katossa tuhansittain lepakoita. Olosuhteet siis jo lähtiessä vähän epämiellyttävät eikä eteneminen piristänyt mieltä. Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että ei sitten niin yhtään mun juttu. Ovathan luolat mielenkiintoisia, mutta kun kaikki keskittyminen täytyy pitää liukastelevissa jaloissa ja siinä, mistä kivestä ottaa tukea joko noustakseen tai laskeakseen luolan kulkureitillä, jää kaiken muun katsominen vähemmälle. Tämä oli nyt toinen kerta, kun tätä on kokeiltu ja ensi kerralla voin varmaan ihan hyvillä mielin passata.



Tämä vanha kansallisasu olisi ehkä uskottavampi ilman crocseja ja verkkatakkia mutta well, we are in 2012!

Banauessa sitten odotti riisiterassit, tuo kenties Filippiinien kuuluisin nähtävyys. UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluvat Banauen riisiterassit ovat yksinkertaisuudessaan osoitus erinomaisesta maanrakennuksesta ja kastelujärjestelmästä. Kun tällaisissa korkeuslukemissa koettaa jotain viljellä, on tuollainen tapa ainoa mahdollinen. Kun tasaisia länttejä ei maastosta löydy, on kekseliäisyys kukkinut ja riisiterassit saaneet tuollaisen porrasmuodon. Yhteensä tätä riisimaata on 10 000 neliötä. Se, mikä riisiterasseissa on poikkeuksellista, on fakta, että ne tehtiin 2000-3000 vuotta sitten paljain käsin. Näitä porrasmuotoja näkee Banauen ympäristössä paljon ja reissuja voi ostaa minne tahansa näköalapaikalle. Itse istuin kolmipyörän kyytiin ja lähdin kuskin opastuksella kiertämään näköalapaikkoja, yhteensä noin viittä - kuutta sellaista. On ne upeita ja maisemat poikkeukselliset ja nyt mulla on varmaan kaksi sataa kuvaa riisiterasseista, koska kuski pysähtyi ehkä kolmenkymmenen metrin välein ja kehotti ottamaan kuvan, koska juuri tässä maisema on niin upea.



...kun näkee tämän tien, miettii ettei mopolla mahdottomia?



..mutta ehkä sittenkin, sillä tällä häkkyrällä sitä pitkin ajettiin aikamoinen matka!


Sellainen oli pohjoinen. Lauantaina saapuessa shokki oli melkoinen, kun lämpötila oli laskenut yhtäkkiä 15 tunnissa 15 astetta. Nyt alkaisi kyllä jo tottua viileämpään kesäkeliin ja nuhakin antoi periksi, mutta matka käy tänään takaisin pääkaupunkiin. Manilan visiitistä tulee aiemmin oletettua pidempi, mutta onpa siellä ihmeteltävääkin: eläintarhassa ajattelin käydä, sunnuntaina on loistava tilaisuus vierailla maailman vanhimmassa China Townissa ja juhlia samalla kiinalaista uutta vuotta. Juhlintaa rajoittaa aikomus olla hereillä maanantaina aamukolmesta alkaen, kun presidentinvaalien tuloksia alkaa tipahdella tietoon internetin uumenista. Tekemistä Manilassa riittää kyllä mutta ennen kaikkea muuta odotan sitä, että voin istahtaa terassille, ottaa kirjan käteen eikä kukaan tule haastamaan, mitä aktiviteettiä aion suorittaa seuraavaksi. En kuule niin mitään.


Loppukevennys! Löysinkö mielestänne maailman rumimman käsveskan? Mä en voi uskoa, että tällainen on olemassa mutta kyllä - ja se on nyt mun! Vatsan kohdalta vetoketjusta vaan massit sisään ja ei ku olalle!