Pohjoista Viljaa

Hellurei ja vuoristoterveiset reilun puolentoista kilometrin korkeudesta. Kyllä nyt on terveellistä hengittää! Eilen saavuin siis Sagadan pieneen kylään, jossa on tarkoitus seuraavien muutamien päivien aikana vähän ihmetellä pohjois-filippiiniläisten kulttuuria ja harrastaa urheilua (kyllä, ja aion ottaa kuvan tai kaksikin muistoksi!). Mutta ei tänne pääseminen ihan noin vain mennyt edellisen postauksen valkoisilta hiekkarannoilta. Yhteensä muutaman päivän aikana tuli matkustettua mopolla, lautalla, jeepillä, lentokoneella, kävellen, taksilla ja busseilla. Matkustuspäivinä ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta ne on oleellinen osa rinkkamatkailua. Niistä ei vaan kukaan oikein kirjoita mikään, eikä niistä sen erikoisemmin puhella kotiin päin, vaan kerrotaan lähinnä paikoista, joissa on oltu ja millaista siellä oli. Kertomatta jäävät ne rankimmat päivät, mutta kun kaksi reppumatkaajaa tapaa toisensa, alkaa pulina juuri niistä: matkustustavoista, helppous vs. mielenkiintoisuus. Usein sitä tulee valittua kuitenkin se vähän aikaa vievämpi ja raskaampi tapa, jos sen mielenkiintoarvo on korkea eli matkassa on joku juttu, miksi se on koettava. Tällaiset päivät ovat mielestäni se kohta, jossa matkakumppanin sopivuus punnitaan. Voisin lähteä likipitäen kenen kanssa tahansa viikoksi rannalle makaamaan tai kaupunkinähtävyyksiä kiertelemään, mutta rinkkamatkalle ei ihan kuka tahansa seuralainen käykään. Kun päiviä vain istutaan erinäisissä matkustusvälineissä, odotetaan tuntitolkulla jotakin niistä lähteväksi, syödään huonosti ja nukutaan vielä vähemmän, pinna kiristyy ja osansa siitä saa vieressä istuva kaveri. 2009-2010 matkustin ensimmäisen kerran Aasiassa ystäväni Mikon kanssa kaksi ja puoli kuukautta. Kun kymmenessä viikossa koetti kiertää Pohjois-Thaimaata, Laosin ja Kambodzan, voi millä tahansa matematiikalla päätellä, että bussissa istumiseen kuluneita päiviä oli melko paljon. Jälkeenpäin olen hämmästynyt, miten vähän olimme toistemme kurkussa kiinni. Toimitus tahtoo tässä kohtaa huomauttaa kaikille ystäville, jotka tekstiä lukevat, että haaste toimii toisinpäin myös: tokihan te olette ihania ja minä jaksaisin teitä, mutta ajatelkaapa nyt millainen olen nälkäisenä....
 


Maisemia bussin ikkunasta. Näkyvä korkeusero lienee jossain muutamien satojen metrien mitassa?

 Camiguinilta siis lähdin keskiviikkoaamuna mopolla ja lautalla Boholin saarelle, eli Jagnan kaupunkiin. Valittavana oli joko yöpyä siellä tai Tagbilaranissa, jossa tuli jo käytyä ennen saarelle menoa. Päätin liputtaa pienen kylän puolesta ja kyllä kannatti! Löysin IDEA Pention Housen, jota pyörittävät pääasiassa kuurot ihmiset. International Deaf Education Association omistaa paikan ja tuotto käytetään siis nimensä mukaisesti kuurojen koulutukseen. Osa työntekijöistä oli kuulevia, jotta asioiminen helpottuisi jos viittomakieli ei luonnistu tai käsiteltävänä on asia, joka ei kynä & paperia -menetelmällä jostain syystä ratkea. Itse pidin paikasta valtavasti - palvelu oli erinomaista ja kaikkialla ihanan hiljaista...

Torstaina sitten jeeppibussilla kohti pääkaupunkia ja lentokenttää. Lento oli odotettavasti vähän "filipino-time" mutta ei kuitenkaan tuntia enempää myöhässä. Leppoisan lennon jälkeen olikin sitten vähemmän leppoisa Manila vastassa. Olin bongannut hyvältä kuulostavan guest housen Lonely Planetin matkaoppaasta ja kun se oli niin sopivan lähellä lentokenttää, päätin suunnistaa sinne kävellen. Well, note to myself: ei onnistu. Filippiineillä on kertakaikkiaan mahdotonta suunnistaa yhtään minnekään mutta tuo Manilan eräopaskurssi oli aivan omaa luokkaansa. Minulla oli selkeä kartta, joka näytti että "tuohan on ihan lähellä" ja "vain pari risteystä niin olen oikealla tiellä". Kuulostikin jo niin helpolta, että pitäisi kellot soida päässä, mutta kun ei: optimisti on optimisti! Kokemusta rikkaampana ja vähän viisaampana voin todeta, että kaupunkisuunnistaminen on mahdotonta Manilassa. Kaikkia teitä ei merkitä karttaan, ja jos onkin merkitty niin mitäs sillä tekee, kun nimeä ei kuitenkaan lue kadun kohdalla. Monessa risteyksessä oli kyllä kyltit mutta niissä ei lukenut mitään. Lisäksi paikalliset eivät tunnista mitään kadun nimillä, eikä moni asukas tiedä guest housea, joka sijaitsee 200 metrin päässä. Heidän elämänsä pyörii käytännössä katsoen noin 100 metrin säteellä kotoa. Yläkerrassa asutaan, alakerrassa on ehkä pieni puoti, jota pyörittävät, ja naapurit ovat kavereita - ei ole tarvetta liikkua mihinkään. Tunnin verran järkeni kesti ja sitten päätin, että hitto, pitäkää paikkanne ja otin taksin.
 

Hieman epälooginen järjestys kuvilla tällä kertaa, mutta tässä siis ihastuttava guest house, jossa majailen Sagadassa. 10 e /huone, wc ja suihku käytävässä. Bueno!


Kun aiemmin kerroin, että filippiiniläiseen mentaliteettiin ei sovi tuo paskaa eurolla-majoitustapa, voi Manilasta tehdä poikkeuksen niin tässä kuin kaikessa muussakin. Pääkaupungin vilinä, ihmismassa ja turistien paljous on muokannut väkeä. Taksikuski ei tiennyt majataloa, johon pyysin päästä, joten sanoin että vie nyt vain jonnekin. "Jonnekin" oli jokin ihan ok hotelli, jonka aulassa täytin jo sisäänkirjautumislomaketta, kun alakertaan tuli joku länsimaalaiskundi raivoissaan. Huone oli ollut kuulemma aivan hirvittävässä kunnossa ja vessassa paljon torakoita. Päätin, etten jää nyt katsomaan, onko kyseessä kermaperse, jonka mielestä yksi torakka on lauma niitä vaan marssin ulos ja päätin vielä kerran vaihtaa paikkaa. Kaikenkaikkiaan kolmen tunnin päästä olin löytänyt pelastajani. Uuvuttavan päivän jälkeen nauratti tuo Stargate-nimikin jo niin paljon, että päätin sen olevan pakostakin hyvä paikka. Ja olihan se - Stargate pelastakoot minut myös viikon päästä kun Manilaan käy jälleen tieni! (on olemassa lauseita, joita ei koskaan kuvitellut sanovansa ja "Stargate pelastaa" on kyllä yksi niistä. Stargate -tv-sarjasta on kerran jos toisenkin puhuttu Perälän veljesten kanssa, joten lämpimät terveiset heille, jos tätä sattuvat näkemään)
 

Kuva on omistettu T. & T. Perälälle. <3

Manilassa piti kuluttaa yksi päivä ihmetellen ennen yöbussiin nousemista. Suomen Suurlähetystön äänestyspaikalla kävin kannattamassa Niinistöä ja ostarissa hakemassa eväitä matkalle. Ja jalkahieronta nyt on aina nautinnollinen tapa kuluttaa tunti... Illalla sitten bussiterminaaliin ja tiketit yöbussiin kohti Baguioa. Seitsemän tuntia kului yllättävän nopeasti vaikkei unta saanutkaan. Perillä piti odottaa kaksi tuntia että pääsi Sagadan bussiin. Ja hyi helvetti taas mitä matkailua. Ajatelkaapa nyt, 140 km ja kuusi tuntia! Sellaista vuoristotietä, että hoin mielessäni "kuski tahtoo nähdä perheensä, kuski tahtoo nähdä perheensä" ja toivoin, että tunnit kuluisivat nopeasti. En ole aiemmin pelännyt korkeita paikkoja mutta viime aikoina vesipelko ja sammakkofobia (kyllä, se on sellaisessa mittakaavassa, että voin ottaa oikeudet puhua fobiasta) on saaneet kaverin tästä korkean paikan pelosta... tai itsesuojeluvaistosta? Ei se nyt paha ole, mutta kyllä vatsassa kouraisee, kun istuu bussissa ikkunapaikalla etkä näe tienpientaretta vaan muutama sata metriä tiukkaa pudotusta. Siihen kun yhdistetään todella mutkikas tie, alkaa ymmärtää, miksi jakoivat pieniä muovipusseja. (oksentamista varten, ennen kuin joku irvileuka kysyy, että päähän vedettäväksikö?)



Neiti Äänestäjä ja vaalisalaisuus!

Vähän oli siis kärsittävä, mutta maisemat ovat jotain niin käsittämätöntä, että kyllä sen kestää! Vuoristoilma on raikas, keli viileä (päivällä noin 23 astetta, yöksi laskee noin 15 asteeseen) vaikka muistuttaakin Suomen kesää. Etelän lämpöön tottuneena yhtäkkiä kymmenen asteen tiputus tuntuu hurjalta ja eilen kaivoin ylleni farkut, sukat, topin, neuleen, tuulitakin ja paksun huivin, kun lähdin etsimään ruokapaikkaa.

Huomenna aion lähteä päivän vaellukselle katsomaan paikallisia ihmeitä. Sagadasta löytää mm. luolia - sekä tavallisia että sellaisia joissa on vanhoja hautoja, riisiterasseja, puissa ja vuoren seinämissä riippuvia hauta-arkkuja, villihevosia, jne.. Jännä nähdä, onko seuraavan postauksen otsikkona Hanna Ekolaa (nyt se saakelin villihevosia soi mun päässäni) vai Neidon Kammio?