Taivas On Kirkas Ja Napakka

Toiseksi viimeinen ilta. Lähtökuopissa, kun äsken tuli pakkailtua.. Ei tälläkään kertaa ihan rinkka riittänyt vaan tuli ostettua kolmas matkalaukku, tällä kertaa pienin kylläkin. Pian mulla on maatuskamainen kokoelma vetolaukkuja. Vuokraan niitä sopuhintaan! Ostosten kannalta homma on pysynyt hanskassa, kun on pitänyt vaihtaa paikkaa säännöllisin väliajoin: ei tule hommattua mitään typerää puista seinäkoristetta ensimmäisestä kohteesta (mä kuulen, miten Mikolle menee nyt herne-maissi-paprikaa nenään, koska se teki juuri noin Laosissa pari vuotta sitten ja sitten rehaili sitä puumuottia pitkin Aasiaa muutaman kuukauden).

Miten tässä taas näin kävi?...

Hong Kong on ollut Filippiinien uinuvan ja romantiikan täyteisen ilmapiirinsä jälkeen aivan upea kaupunkikohde. Se 24/7 täynnä elämää, vilskettä, ääniä, hajuja ja ihmisiä. Hong Kong sijaitsee siis eteläisessä Kiinassa, ja on oikeastaan maan erityishallintoalue. Ei oikein omansa, ei oikein Kiinaakaan? Hassu yhdistelmä - en minä tiedä, mitä tästä sanoa, KVG. Mä vaan tiedän, että täällä on seitsemän miljoonaa vinoa silmäparia ja ne asuu aivan saakelin pienellä alueella. Eli asukastiheys on jotain ihan tajutonta (wikipedia sanoo että 6 668 asukasta neliökilometrillä) - ja sen kyllä huomaa. Olo on joka kadulla ja risteyksessä kuin Provinssirockin poistumisväylällä illan päätähden lopetettua. Outoa kyllä, siihen tottuu aika nopeasti. Pian sitä osaa sokkeloida ihmismassan läpi hermoja menettämättä ja huomaa tekevänsä ennätyksiä kolmen korttelin matkalla: vain kymmenen minuuttia!

Eikö kenellekään muulle tulisi tästä mieleen vuoristorata?

Matka huipulle käy ehkä rystyset valkoisena mutta näkymät salpaavat hengen.

 Hong Kong on tarjonnut tälle matkaajalle lähinnä ihan niitä perusturistinähtävyyksiä eli esimerkiksi Victoria Peakia, Hong Kongin saaren korkeinta kohtaa upeine näköaloineen. Sinne puksutettiin pienellä raitiovaunulla varmaan 45 asteen kulmassa. Muutama tunti kului aika leppoisasti ihmetellen maisemia, vieraillen Madame Tussaudsin vahakabinetissa ja ihan vaan nojaten taakse päin korkealla kahvilassa ja nauttien. Tiketit reissulle kannattaa ehdottomasti ostaa etukäteen esimerkiksi omalta hotlalta: saa sekä muutaman euron hinnasta veks että välttää esimerkiksi lauantaina näkyneen noin kahden ja puolen tunnin jonotuksen pelkälle lippuluukulle. Jonoa nyt oli kyllä joka paikassa, eikä ihme, kun kyse on suurimmasta turistivetonaulasta koko Hong Kongissa, mutta kylmiä hermoja, paljon huumoria eikä minkään valtakunnan kiirettä niin hyvin menee. Lippupaketin - raitiovaunun, vahakabinetin ja sky terracen, eli parhaimman näköalapaikan vierailun, hinnaksi tuli 20 euroa. Peakin lisäksi on tullut sompailtua ihan muuten vaan ympäri kaupunkia markkinoilla, ostoksilla, parturissa, syömässä hyvin, lautassa ihmettelemässä paikkaa hieman ulkoa päin, jne. Olen nauttinut hyvästä seurasta ja ihanasta ilmapiiristä niin täysin siemauksin ettei edes ketuta tulla kotiin. Seitsemän viikkoa ja päivä päälle on nyt pulkassa. On se nyt jo sitten aikakin palata todellisuuteen: työt odottavat, koti kutsuu, arki täyttyy tavanomaisista asioista ja ystäviä nyt on aina ikävä.

Toimitus ei kaipaa kommentteja. Mun oli väsy ja huumorintaju oli huonoa...

Reilun seitsemän viikon lomarupeama ei onnistuisi ellei mulla olisi tällaista perhettä. Neiti lähtee huitelemaan pitkin Aasian maita pariksi kuukaudeksi ja veljet ja isä hoitaa työt. Kesäsesonkiluontoinen yritystoiminta toki hiljenee talveksi niin että lähtö onnistuu, mutta on siellä silti tekemistä, paljon. Isän luo käännetty posti hoituu kolmeen pinkkaan: roskat, en-tiedä-mitä ja laskut. Jälkimmäiset on maksettu ja kasan päällä odottaa yhteenveto veloista. Kotiani kaitsetaan siitä naapurista ja voi turvallisin mielin jättää asunnon pimeäksi näin pitkäksi aikaa. Joku vie kentälle, joku hakee pois. Olen aika sanattoman onnellinen ympärilläni olevista ihmisistä. Nyt on hyvä mennä kotiin mieli virkeänä ja maksaa kiitollisuuden velkaa takaisin.

Kyllä on lätkäpeppu parempi kuin golffarin peppu. Oli vähän vahamainen..

Sitä ennen olen säästänyt itselleni kirsikan kakun päälle. Seitsemän ja puoli viikkoa juuri sellaista lomaa, kuin tahdon: alkeellisia majoituksia, joista säästyvän rahan laitan elämisen muuhun riemuun: matkoihin, ruokaan, viiniin, ostoksiin, elämyksiin. Hong Kongissa olen asustanut noin kahdeksan neliön huoneessa, jossa on pienen pieni vessa. Suihkussa käyminen tapahtuu mielikuvistusta käyttäen mutta pyörimään on turha ruveta. Mutta hei, sijainti on loistava ja nukkumiseen käytettyjen tuntien lisäksi olen huoneessa ehkä noin kaksi tuntia päivässä. Huone maksaa 35 euroa yöltä - Hong Kongin hintatasossa tämä on liki ilmainen. Ja kuten lukijakunta tietää, samanlainen malli on ollut valloillaan kaikki takana olevat kolme matkaani. Mutta nyt neiti päätti, että kun edessä viimeinen yö ja upea Hong Kong, on aika nauttia kerran sellaista kohtelua, josta on turha haaveilla tämän mittaisilla matkoilla. Rahat tyssäisivät siihen Helsinki-Vantaan kohdalle, jos tämän ottaisi tavaksi mutta kerta ei vie konkurssiin.

Huomenna kirjaudun ulos Dragon Hostelista ja otan suunnan Tsim Sha Tsui Eastin kaupunginosaan varakkaammille maille. Hotel Icon olkoon viimeisen vuorokauden osoitteeni. Hotelli on nähtävyys jo sinänsä; sen on suunnitellut kolme kuuluisaa arkkitehtia ja nähtävää pitäisi riittää niin sisä- kuin ulkopuolellakin. Se on hyvä, sillä viimeisen vuorokauden suunnitelmissani ei ole paljon poistua huoneestani. Varasin huoneen yläilmoista ja suuret ikkunat kohti kaupunkinäkymää. Lähettivät muuten eilen sähköpostia ja toivottivat tervetulleeksi hotelliin. Mukana postissa oli linkki "This is your room". Katsokaa nyt itse! Kun pimeä on laskeutunut, rehaan nojatuolin ikkunan eteen, otan leppoisan asennon ja tuijotan ulos. Aion miettiä siellä, että jumalauta elämä on hieno.




  
Kiitos lukijakunnalle taas! Kiva huomata, että reipas sata tyyppiä käy katsomassa postauksia - en siis kirjoita ihan itselleni. Toivottavasti nähdään pian! Tinski kiittää ja kuittaa.

Kaunis Muisto Kadonneesta

Varmaan lähdinkin True Manilan slummikierrokselle... Kuulin hommasta ensimmäisen kerran ihan ensimmäisenä päivänä Manilaan saapuessani, kun Friendly's Guesthousella tapasin Edwinin, joka oli kehittänyt tämän kiertueen turisteille. Pointtina hommassa kokea siis sanojen mukaisesti todellinen Manila kiiltokuvapinnan alta. Kierrokseen kuuluu aamutoria, paikallisilla kulkuneuvoilla liikkumista ja vierailu Edwinin kotikulmilla eli Manilan todellisessa slummissa. Katulapsena ollessaan hän sai apua tuntemattomalta taholta, kun amerikkalaisturistit auttoivat nälkäistä pientä poikaa enemmänkin kuin yhden ruoka-annoksen almujen verran. Myöhemmin Edwin päätti itse auttaa slummissa asuvia perheitä ja kehitti True Manila Tourin, joka vie kiinnostuneet turistit paikan päälle katsomaan miten köyhä manilalaisperhe elää. Kotivierailulle viedään lahjaksi ruokatarvikkeita, hammastahnaa, pyykinpesuainetta tai muuta tarpeellista ihan sen verran, kuin omatunto kertoo sopivaksi. Vastalahjaksi perhe tarjoaa lounaan tai päivällisen. Okei.. nyt tämän kaiken jeesustelun jälkeen on vaikea sitten selittää, miksi en halunnut sittenkään osallistua kierrokselle, mutta jotenkin siinä tiistaiaamuna päätös vain syntyi. Kierros oli ohjelmassa tälle viimeiselle Manilan etapille aina ekoista päivistä alkaen. Edwinin tarina sai tuntemaan, että päivä olisi sen arvoinen. Kuitenkin nämä kuusi viikkoa Filippiineillä jylläsivät jotenkin takaraivossa ja jäävuoren piikkinä muutama takana ollut Manilan päivä, jolloin oli taas nähnyt kerjäläisten kurjuutta kyllikseen. Viime postauksen julkaisun jälkeen käväisin kioskilla vielä ennen nukkumaanmenoa ja kioskin ovelle oli jätetty pahvin palasen päälle vauva - arviolta kolmiviikkoinen pieni rääpäle, jonka selviytymismahdollisuudet itsekseen täysin nollat. Minä siinä hetken aikaa pyöriskelin sormi pyllyssä ja mietin, että mitä ihmettä tässä täytyisi tehdä, kunnes kävelin kioskin tiskille kertomaan, mikä ulkopuolella odottaa. Työntekijät kertoivat, että ok, soitetaan poliisit paikalle ja tulevat hakemaan vauvan huostaan. Sinne se lähti sadan muun lapsen joukkoon jonoon odottamaan jotakuta, jota ei todennäköisesti koskaan tule. Alkoi perin suomalaiseen malliin kerrottuna vituttaa. Vituttaa niin maan perusteellisesti koko ylikansoitusongelma, katolilainen kulttuuri ja kondomien puute ja koko yhteiskunta, jossa ei köyhillä ole mitään muuta tekemistä kuin vauvojen tekeminen. Niinpä, kun tiistaiaamuun herätessä olo oli ihan tismalleen samanlainen, totesin, ettei tällä fiiliksellä lähdetä mihinkään slummiin pyörimään ja huutamaan isänmaan aateterveisiä koto-Suomesta, että perkele, maksakaa veroja ja laittakaa ehkäisypillerit kiertoon!

TARTU MIKKIIN! Vapise, Hintsanen, vapise...

True Manila jäi siis näkemättä - ja ehkä ihan hyvä niin. Tein yhden kerjäläislapsen onnelliseksi lähtöpäivänäni lahjoittamalla pienet rahani hänelle... ja isommat setelit toiselle. La Scalan ravintola nimittäin sijaitsee aivan Stargate -guesthousen alla ja on kovin oiva paikka viettää iltojaan majoittuessaan kovin hyvässä guest housessa. La Scala oli oikeastaan paljon enemmän kuin koskaan olisin olettanutkaan perusmanilalaiselta kahvila-ravintolalta. Tuli siellä istuttua monta iltaa ja juteltua todella mukaviksi osoittautuneiden työntekijöiden kanssa niitä ja näitä mutta pintaraapaisu ei ollut kylliksi. Luojan kiitos viimeisenä iltana ravintolassa istui myös herrasmies, joka esitteli koko paikan läpikotaisin. Ja ristus soikoon, millaisessa mestassa sitä olikaan aikaansa kuluttanut! Eipä arvannut Suomineito taas, millaisten aarteiden keskellä oli viiniään ryystänyt ja ohikulkevaa liikennettä laskenut. La Scala ansaitsee ihan oman lukunsa postaukseen ja sitä seuraa nyt:

Herra Crispin aika pienellä - mutta silti -yläkulmassa itse K. Richarssonin kanssa...

Kyseessä on siis 60-vuotiaan Crispinin omistama kiinteistö, jossa on niin korealaista ravintolaa, parturisalonkia kuin tuota mainitsemaa guest houseakin tämän ravintolan lisäksi. Herrasmies omisti koko kiinteistön katon ja kaiken sen alla. Crispin itse on aina ollut niitä persoonia, jotka keräilevät: levyjä, kuvia, lehtiä, mitä tahansa "joskus käyttökelpoista". Mikä ei toimi, joutaa romukoppaan, mutta muu säästetään. 60 vuotta sitten La Scala -ravintolapaikan alakerrassa Crispinin perhe piti puotia ja itse asui yläkerrassa. Myöhemmin perhe tuli omistaneeksi koko kiinteistön ja vielä myöhemmin se periytyi pojalle. Nykyään herrasmies itse huolehtii koko kiinteistön toiminnasta ja pitää niin sanotusti suitsistä kiinni sillä välin, kun operatiivinen johtaminen on muissa käsissä. Okei, Crispinin keräilijäluonne tuli kerrottua aikaisemmin mutta kun puhe on miehen omistamasta La Scalasta, siihen täytyy nyt palata. Kyseessä ei nimittäin ollut ihan mikä tahansa kahvila-ravintola, vaan aikansa uskomattomin keräilykokoelma, jonka olen nähnyt. Tämän postauksen liitteenä on kuvakokoelmaa Crispinin omistuksessa olevasta omaisuudesta. Kahvilassa on kuitenkin vain 30% siitä kaikesta, jota mies omistaa aiheeseen liittyen. Ravintolan seiniä koristavat levyt, joiden ostovuosi on sama kuin ilmestymisvuosi, uskomaton kokoelma Coca-Cola-pulloja eri aikakausilta, sarjakuvakirjoja, Filippiinien ensimmäinen jalkatuuletin, gramofoni, jne.. Pointtina kaikessa, että esillä on aivan oikea kokoelma sen jokaisella tarinallaan. Kuka tahansa rahamies pystyisi ostamaan tällaisen kokoelman mutta kun Crispinillä onkin tarina melkein jokaisen esineen takaa. Esimerkiksi eräässä kuvassa näkyy Cripsin itse ja hänen yksi idoleistaan: Keith Richardsson, joka esiintyi Manilassa vuosikymmenet sitten. Crispin itse matkasi koko kokoelma mukaan Manila Hoteliin, jossa tiesi artistin yöpyvän ja pyysi saada päästä Keithin huoneeseen. Koska Crispin tunsi portsarit ja omistajat, pääsi hän ovelle asti mutta matka tyssäsi henkivartijaan. Crispin kertoi, että oli tullut vain hakemaan nimikirjoituksia omistamaansa keräilykokoelmaan ja jos Herra Richarsson suostuisi, hän olisi erittäin kiitollinen allekirjoituksista. Koska henkivartija ei häntä käytävää pidemmälle päästänyt, jätti Crispin keräilykokoelmansa pahvilaatikossa huoneen eteen ja lähti alakerran ravintolaan. Myöhemmin samana iltana itse päätähti Richarsson ilmestyi ravintolaan ja Crispin rohkaisi itsensä: kävi jututtamassa Keithiä henkilökohtaisesti ja kertoi, että juuri hän oli se henkilö, joka oli tuonut kokoelmansa huoneen ovelle. Koska kokoelman joukossa oli sellainen lp-levy, jota Richarsson ei ollut koskaan edes tiennyt myytävän Euroopan ulkopuolella, hän oli totaalisen yllättynyt Crispin vankkumattomasta faniudesta ja suostui allekirjoittamaan joka ainoan keräilykappaleen. Tämän vuoksi La Scalan ravintolassa on esillä aika monta kappaletta ihka aitoa ja ihka oikeasti Richarssonin allekirjoittamaa keräilykappaletta...




...kun yhdellä painoksella voisi ostaa koko roskan..
Yläkulmassa nimittäin ensimmäisen Superman-sarjakuvan painos.
Arvo - aika suuri. Tunnearvo - mittaamaton. Omistaja: tiedätte kyllä kuka.

 Voinen siis mainostaa, että Hard Rock Cafe, jossa muuten tuli myös vierailtua Manilan visiitillä, saa valjeta Tina Turnerin farkkutakkeineen tällaisen kokoelman rinnalla. La Scalan sisältö on rahassa arvokas, tunnearvoltaan takuulla Mr. Crispinille mittaamaton - siitä en kiistele hetkeäkään. Paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos joku teistä koskaan eksyy Manilaan ja kaipaa hyvää ruokaa, historian siipien havinaa, ystävällistä henkilökuntaa ja erinomaista talon punaviiniä. Ja ystävällisestä henkilökunnasta puheenollen, sinne jäivät ne loput Filippiinien pesot. Kun kaikki tarvittava oli hankittu, syöty ja juotu ja lompakossa yhä pesoja, päätin laittaa loput kirjekuoreen yhdessä Boracayn kortin kanssa. Se on rantakohde, jota en (tällä kertaa) ehtinyt lomallani nähdä, mutta jonne ravintolan työntekijät yhdessä suunnittelivat lomaansa tälle kevättä. Jannut ja neidit, jotka työskentelevät kuusi päivää viikossa 185 euron kuukausipalkalla, olivat erinomainen lisätipin kohde, ja niinpä ylimääräiset pesot jäivät juuri sinne missä niitä parhaiten tarvittiin: ahkerien ja avulaiden työntekijöiden pariin, jotka haaveilevat neljän päivän rantalomasta. Lahjoittamani summa oli aika pieni kiitos siitä kaikesta avusta, jota sain heiltä, kun he soittelivat bussiyhtiöille aikaa varmistaakseen, erinäisiin toimistoihin lippuja minulle varaillakseen tai kun he heiluttivat minulle taksia ja kertoivat kohteeni paikallisella kielellä niin, että pääsin aina turvallisesti perille juuri tahtomaani paikkaan ja oikeaan hintaan. Eläköön Boracayn loma, jolle en itse lähtenyt!

Mikä mies se on, joka pieremättä kusee? Tai joka viskilaskiin sylkee?
Tässä tapauksessa kaikki pullot alkuperäiskappaleita, tietenkin.

Mutta torstaina sekin oli jätettävä taakse ja suunnaksi otettava Hong Kong. Filippiinit oli uskomaton postikorttimaa, mutta matka jatkuu... Kotiin paluuta ennen siis kuusi päivää Hong Kongissa ja toimitus voi vuorokauden kokemuksen jälkeen sanoa kaksi pointtia: a) jumalauta täällä on väkeä ja b) jumalauta täällä on väkeä.

Etsi blondi! Niin ja sen jälkeen kiinalainen kyltti. Löytäneiden kesken skabailua nuudeliannoksesta.

Katsotaan, mitä ihmispaljouden keskeltä löytyy seuraavien päivien aikana! ...paitsi uudet rillit. Ne tuli hankittua jo tänään. Näkökyky on kuin lepakolla, sen tiesin jo itsekin ja sen vahvisti taas optikko, mutta plehat on niin hienot, että niillä näkee taas seuraavan vuoden.

Keep in touch beibsut - seurailkaa, mitä maaseudun juntti näkee miljoonakaupungissa!

13 Steps To Nowhere

Manilasta morjesta. Presidentinvaalit pitivät naista hereillä viime yönä ja tämän päivän Mall of Asia -ostoskeskuksen tarpominen on kuluttanut energiat niin vähiin että äskeinen törkeän hyvä ruoka-annos ja lasi vinkkua eivät ainakaan piristä. Mulla on vahva veikkaus, kuka kuorsaa pian tämän postauksen nettiin laittamisen jälkeen.

Pääkaupunki otti vierailijan vastaan varhain perjantaiaamuna, viiden pintaan, kun bussi pohjoisesta ajoi terminaaliin. Taksilla pikaisesti Malaten kaupunginosaan, 7Elevenin kioskilta hodari, lämmin suihku ja Stargaten petiin. Muutaman tunnin päästä oltiin taas uutta naista. Ainakin letti oli. Ei varmaan kuulosta herkulliselta faktalta mainita, että neljä päivää pesemättömän tukan kanssa alkaa olla aika maksimi allekirjoittaneelle. Jukoliste siitä ois saanut vaikka minkä taideteoksen aikaan ihan luontaisella rasvalla. Pohjoisen kylmä vesi oli jotain aivan muuta kuin etelässä suihkusta tuleva kylmä vesi... Olin varma, että jos reiät olisivat isompia, sieltä tippuisi jääkuutioita. Niinpä kermapeppu otti vain pikasuihkuja eikä pessyt tukkaansa. 

Paraatikulkue Malaten kaduilla.


Manilan päivät kuluvat leppoisasti, kun nähtävää on niin paljon ettei edes parissa viikossa ehtisi. Lauantaina kävin katselemassa eläintarhaa ja vedenalaista maailmaa. Eilinen meni kuten aiemmin suunnittelinkin: China Townin lähistöllä ihmetellen kiinalaista uuden vuoden juhlintaa. Ja illalla sitten päivä huipentui Rizal Parkissa järjestettyyn konserttiin ja ilotulitukseen. Oli semmoista räiskintää, että juntti kiljui ääneen! Konsertti ja koko tapahtuma kuvattiin maan television suurimmalle kanavalle lähtölaskentana uuteen vuoteen. Ajastettu 20 minuutin ilotulitus oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Kinukit ne osaa... Juhlinta ei täällä rajoitu pelkästään aattoon vaan oikestaan kyseessä on viikon fiestat. Kaduilla kulkee paraatikulkueita, joissa päristellään rumpuja, tytöt tanssivat ja heiluttavat lippuja, lohikäärmeasut ja -koristeet näkyvät kaikkialla ja aina silloin tällöin jostain kulman takaa esiin tulee kokonainen soittokunta.
Koska blogin kirjoittamismahdollisuudet ovat jonkin verran rajattuja mutta asiaa aina riittäisi vaikka miten monta sivua, ajattelin tehdä koosteen pienistä pointeista. Kyseessä siis asioita ja huomioita Filippiineiltä satunnaisessa järjestyksessä. Lukekoon alta ken kiinnostuu!


Tiikeri sanoo hei! Eläintarhassa näitä oli monta häkillistä. Yksi oli hereillä - nälkäisin.


1) Ruoka. Kun syö seitsemän viikkoa ulkona vähintään kahdesti päivässä, tämä merkitsee aivan pirun paljon. Ensi tunnelmat oli - ja vielä kuukaudenkin jälkeen - että onpa ruoka hyvää! Well.. kuuden viikon jälkeen voin kertoa että ihan kohtuullisesti tihkaisee. Pääkohdat täkälaisesta ruoasta ovat riisi, kana ja vaalea leipä. Kana - tai ihan mikä tahansa liha - on aina joko a) grillattua tai b) rasvassa uppopaistettua. Kun tähän yhdistää riisiä ja pullamössöleipää, voin kertoa tarinan "kun shortsit eivät enää mene kiinni". (kun pääsen kotiin, syön kolme viikkoa jauhelihakeittoa, kaalikeittoa ja nakkikeittoa). Välillä löytää mukavia italialaisia ravintoloita - toinen asia mitä tämä kansa rakastaa: pasta! - eikä se kyllä helpota asiaa....

2) Musiikki. Ensimmäisen viikon sitä jaksoi innostua, että "hei, mä tien tämän!". Sen jälkeen ällöromanttinen ballarikimara tulee korvista ja silmistä ulos. Yhden kyynisen naisen tutkimustyöryhmä voi kertoa, että filippiiniläisen radion soitetuimmat kappaleet ovat ehkä Still Loving You, It's A Heartache, Wind of Change ja Total Eclipse Of The Heart.

3) Ystävällisyys. Edellämainitusta ehkä johtuen tämä kansakunta on ällöystävällistä - ei kai kukaan voi olla vihainen, kun kuuntelee koko ajan jotain Let It Betä. Jos sanotaan, että thaimaalaiset on niin hymyilevää ja ystävällistä kansaa niin he vaikuttavat vihaisilta näihin verrattuna. Ylipäätään filippiiniläisiä on vaan pakko rakastaa! (okei, yksi poikkeus: lapset. Suurin osa niistä on vaan helkkarin raivostuttavia kiljuvia paskiaisia. Lapsettoman naisen jalostunut mielipide huutavista, kiljuvista ja räkänokkaisista vaahtosammuttimista.)

4) Verhot. Mä en nyt tiedä mistä tämä tulee, mutta onpa vaan pistänyt silmään. Täällä "less is more" ei todellakaan päde. Mitä enemmän satiinia, pitsiä, tupsuja ja koristehilettä, sen komiempaa! Hei muuten, busseissakin on verhot! Joo, niin Suomessakin siinä sivuikkunoilla mutta täällä myös tuulilasilla. Kera kultaisten tupsujen, tietysti.

5) Uskonto. Pitäis oikeastaan mennä kärkeen, on se niin näkyvää! Tämän hengellisempää jengiä en ole vielä nähnyt. Ei siinä mitään, olkaa katolisia jos tahdotte eikä se mua häiritse, mutta tarkoitan sitä hengellisyyden korostamista. Vai mitä sanotte kauppakeskuksen puodeista, joissa myydään vain hengellistä kirjallisuutta? Tai yksi kauppa, jossa myytiin ainoastaan ristejä ja Jeesus-figuureja? Tai t-paita-kaupasta, jossa oli vain ylistäviä printtejä. Eikä niin pientä kylää ettei kuutta kirkkoa! (prameaa kirkkoa, haluaa toimitus huomauttaa: talot voi olla mitä röttelöitä tahansa mutta kirkko on kivestä ja katto on kullattu ja risti on varmaan Swarovskia).


Kävin Ocean Worldin lumimaailmassa totuttelemassa vähän kotioloihin..


6) Aikataulut. Hassua, mutta ainoa kulkupeli täällä, joka lähtee myöhässä, on lentokoneet. Bussit lähtee sitten justiinsa eikä melkein kellon lyömällä mutta jotenkin ne pakkaavat aina olla myöhässä määränpäähän saavuttaessa... Lähtöaika natsaa mutta matkalla sakataan aina jotain. Mua nauratti melkoisesti, kun pohjoisesta lähtiessä kertoi kuski että "hei, tämä on bussi täältä tuonne ja pysähdymme siellä ja täällä kello se ja se. Perillä olemme kolmen ja viiden välillä." VR:lle vinkiksi tällaiset saapumisen aikajanat!

7) Vessat. Filippiineillä ei näe perusaasialaista kyykkyvessaa vaan aina on posliinia. Yleensä se on vain osa pöntöstä ilman kantta tai muovirengasta. Paperia löytyy vain "hyvistä paikoista" joten omat nessut kulkee repussa mukana koko ajan. Ja edelleenkään ei tietenkään huuhdota paperia pöntöstä. Sekin on mainittava, että aasialaiset naiset osaa nopean vessatoimituksen: tänään seisoin ostarissa vessajonossa ja edelläni oli seitsemän naista. Ei mennyt montaa minuuttia, kun oli oma vuoroni. (ihanaa! Rakas ystäväni Ansku aiheutti kerran Kauhavan Kantrissa sanattoman paljon pahennusta hoputtamalla vessajonon naisia huutamalla "Formulapissa, formulapissa"! Eivät tajunneet... Nyrkkiä meinasi tulla.) Mutta herranjumala, kun haluat pestä kätesi - ne akat seisoo peilin edessä meikkaamassa, laittamassa tukkaansa, harjaamassa hampaitaan jne. Kauneudenhoito kestää kolme kertaa niin kauan kuin vessassa käynti.

8) Taksit. Hulluimmat tilanteet on ehkä syntyneet takseissa: yleensä ne eivät tiedä osoitetta tai paikkaa, jonne olet menossa. Jos olet ensi kertaa itsekin menossa paikkaan, voi tulla tenkkapoo. Jos majoittuu guest housessa, kannattaa pyytää aina käyntikortti tai muu apuväline, jolla kertoa kuskille, minne tahdot päästä. Jotkut kuskit yrittävät kusettaa länkkärituristia sanomalla, että ei tässä mittaria tarvita vaan hinta on X summa pesoja sinne. Siinä vaiheessa sanon, että mittari tai lähden. Joinakin kertoina on pitänyt poistua autosta, ei auttanut vaatia mittaria päälle. Useimmiten kuitenkin homma toimii mukavasti... tai no, mukavasti? Eräs mittarin päälle laittanut taksikuski oli muuten vaan outo. Se itki hysteerisesti, kosketti taustapeiliinsä ripustamaansa rukousnauhaa ja teki ristin merkkejä rintaansa ja otsaansa ja mutisi samalla kai rukouksiaan. Voin kertoa, ettei ihan luottavaisin mieli ollut siinä kyydissä.

9) Vartijat. Jos meidän firma menee joskus nurin ja mulle tulee sellainen olo, että alan vaihto tekisi terää ja tahtoisin asua Aasiassa, mä tuun tänne töihin. Koulutan itseni vartijaksi ja alan päivystämään jonkun kaupan tai hotellin ovella. Täällä on nimittäin vartijoita joka jumalan kulmassa! Vaikka olisi kuinka kämyinen kioski, sen ovella saattaa seistä vartija täysvarustuksessa ase mukaan lukien. En ole koskaan nähnyt näin paljon aseita. (ps. pankin ovella seisovat vartijat käyttää käsiaseen sijasta sellaista isoa... kivääriä? Neiti asetuntija nyt vähän epäilee sanavalintojaan).

10) Seksiturismi. Eikä pelkästään seksi, mutta nämä vaimonostomarkkinat ovat jotain häkellyttävää. Sanoisin, että ero Thaimaaseen verrattuna on se, että sinne mennään rehellisesti pistämään melaa mekkoon kahdeksi viikoksi ja sitten matkustetaan takaisin kotiin. Täällä kyse on juuri vaimonostomarkkinoista. Kuusikymppiset miehet hakee parikymppisiä tyttöystäviä ja vievät ne kotiin, menevät naimisiin ja elävät happily ever after. Kerran kolmessa vuodessa tullaan käymään täällä lomalla. Sain aikaan aika hyvän ja avoimen keskustelun tuon aiemmin esittelemäni Agnesin kanssa ja hän kertoi aika avoimesti, mistä hommassa on kysymys. Ikä merkitsee vaurautta, vauraus merkitsee rahaa ja raha merkitsee täällä rakkautta. Käytännössä siis jos rakastat, annat rahaa. Vanhemmat paikalliset miehetkin liikkuvat nuorien tsirpujensa kanssa, mutta yleisempää on juuri tuo länsimaalainen mies & filipinotyttö -näky. On kuitenkin muistettava, että kyse ei oikeasti ole huoraamisesta vaan avioliitosta. Rahalla saa ja hevosella pääsee! Oma huolenaiheeni on nuoret filippiiniläiset miehet... miettikääpä nyt, jos aika iso osa naisista etsii vanhemman miehen, mitä tekee nuoret miehet? Odottaako ne intopiukassa kuusikymppisiään?

11) Kieli. Maalla on kaksi virallista kieltä: tagalog ja englanti. Käytetyin kuitenkin lienee taglish, eli sekoitus näistä kahdesta. Tämä on niin hauska kieli, että olen nauranut tunteja kuunnellessani televisiota, radiota tai lukiessani lehtiä. Lehtiartikkelista voi esimerkiksi ymmärtää puolet mutta kun ratkaisevat sanat onkin kirjoitettu tagalogin kielellä, menee pointti yli hilseen. Kahden kielen käyttö on kuitenkin helpottava tekijä: joka ainoa kyltti ja ohje esimerkiksi on englanniksi. Lisäksi on tietysti uskomaton etu, että kaikki puhuvat melko hyvää englantia.

12) Ostoskeskukset. Mainitsin jo heti alussa Mall of Asian ja siihen on hyvä vielä palata näin lopussa. Kyseessä nimittäin on Aasian kolmanneksi, ja maailman neljänneksi, suurin ostoskeskus. Sisältä löytyy mm. olympialaiskoon jääkenttä, 780 puotia, 300 ravintolaa, keilarata, IMAX-teatteri, jne. Kokonaispituus rakennelmalla on yhteensä kilometri. Miettikää nyt, kilometri kauppoja vieri vieressä. Ja näitä - ei nyt ihan samankokoisia, mutta helkkarin suuria joka tapauksessa, ostoskeskuksia on joka puolella. Manilassa yksistään jonkun arvion mukaan lähemmäs sata. Tämä johtaa siihen, että ravintoloita esimerkiksi löytää tosi vähän niiltä alueilta, joissa on lähellä jokin ostoskeskus.. ja yleensä on.



...tarkoitus selviää alta.

13) Raamattu. Kiitos Gideoneille, kun olette tuoneet ilmaiseksi Raamatut hotellihuoneisiin. Niillä voi tehdä vaikka mitä! Olen laittanyt sellaiset huojuvan sängyn liian lyhyen jalan alle (kiva kun sivut ovat niin ohutta paperia, että korkeus on helposti säädettävissä millilleen), lukenut sitä, korjannut sillä vuotavan vessan jne. Vuotava vessa oli kyllä paras! Kamala ääni kuului, kun säiliöön tiputti vettä koko ajan - ei siinä lorinassa olisi kukaan nukkunut, joten mietin, mistä saan jonkun muutaman sentin paksuisen jutun tähän muovilipareen alle... well. Kiitos vielä kerran, Gideonit!
Toimitus on puhunut. Oheiset kohdat eivät ole mitään Wikipedia-faktoja vaan ihan tavallisen matkustajan huomioita, joten suhtautukaa niihin sillä tapaa. Nyt mulla on takki tyhjä kuin Tähkän Laurilla ja tahdon painaa pään tyynyyn. Huomenna tiedossa True Manila Touria slummialueella ja keskiviikkona vielä Luoja tietää mitä ennen kuin torstaina lentokenttä ja Hong Kongin lento kutsuvat.



Mitäs kyttäät? Kirjoittaja tietää tilastoista katsomalla, että lukijoita on lähemmäs sadasta eri osoitteesta.. Ketä te olette? Jätä puumerkkiäsi niin tiedetään..



Maallinen Vaellus

Toimitus huomauttaa, että asettelutoiminnot eivät tehneet saumatonta yhteistyötä. Jos siis näyttää vähän hassulta ja rivit pomppivat, ei voi mitään.

Kuusi päivää ja kaksi kylää: niin on Pohjois-Filippiinien reissu tehty. Vähän lyhyeksi jäi mutta ei täällä rehellisesti sanottuna ole mitään tekemistä, jos ei halua kiivetä vuorten rinteitä ylös ja alas. Pohjoinen on kyllä kaunis ja vihreä mutta tällaiselle peruslaiskalle lomahedonistille ei ihan omanlaisin reissukohde. Ehdottomasti näkemisen arvoinen mutta kuusi päivää on ihan riittävästi!

Hanging Coffins.

Lupasin kuvan todisteeksi. Tämä ajakoon asiansa.

Sagadassa vietin kolme yötä ja Banauella kaksi. Kylät ovat noin kolmen tunnin ajomatkan päässä toisistaan ja vaihdoin siis tiistaiaamuna koordinaatteja. Sagadassa tuli muutaman päivän aikana tehtyä luolavaellusreissu ja muuten vain ihmeteltyä pohjoisen menoa. Banauesta sitten nähtäväksi jäi riisiterassit ja päivävaellus kuumille lähteille riisiplantaasien läpi. Ei hassumpia reissuja lainkaan: kroppa kiitti, kun sitä vähän liikutti ja reitit olivat upeita. En sano, ettäkö näissä paikoissa olisi mitään vikaa, en vain pidä siitä ylisuorittamisen ilmapiiristä, joka näissä vallitsee. Kun vuoristotrekkaajat kokoontuvat yhteen, alkaa uskomaton kisailu siitä, kuka on käynyt korkeimmalla ja miten pitkään on kiivennyt painava rinkka selässä hirveässä lumituiskussa tai paahtavassa auringonpaisteessa. Suomityttö pyörittelee keskustelun sivussa silmiään ja miettii, eikö noilla kertakaikkiaan ole parempaa käsitystä hyvästä lomasta? Koko ajan pitäisi tehdä jotain ja olla menossa jonnekin! Sellainen riepoo, kun teen sitä sen 10 kk vuodesta kotona - stressin saan aikaiseksi ihan kotioloissakin, ei mun tarvitse lomalle lähteä
sitä etsiäkseni.

Hauta-arkkuja Burial Caven suulla.



Urheilun jälkeen maistuu Mountain Tea. Paikallinen valmiste, ja aivan tolkuttoman hyvää..

Muutenkin jotenkin tällä reissulla on korostunut sellainen amerikkalainen malli reissaamisesta. Kärjistän ja yleistän nyt oikein olan takaa, mutta se suotakoon anteeksi tässä kohdin. Tarkoitan siis sellaista reissaamisen mallia, jonka kohtasin ensi kerran jo aivan reissun alussa Palawanin saarella, kun tapasin jenkkiläisen nuoren miehen. Kundi oli ollut Kiinassa opettamassa englantia kolme kuukautta ja nyt ennen kotiin paluutaan aikoi reissata kuukauden. Kuukaudessa nuorella miehellä oli tarkoitus kiertää kuusi maata. KUUSI MAATA. Se on viisi päivää per maa sisältäen matkustuspäivät. Ja uskokaa pois, hän ei todellakaan ole ainoa lajiaan. Periaatteessa mullehan on ihan justiinsa se ja sama, vaikka joku matkaaja nyt tahtoo kahdessa viikossa kiertää vaikka koko Filippiinit ja vähän Intiaakin, mutta kun asia korostuu täällä pohjoisessa ja puhe on nyt tästä ylisuorittamisen ilmapiiristä, on asiaan tartuttava. Näissä pohjoisen kylissä on sellainen piirre, että kukaan ei täällä yhtään ylimääräistä viihdy: tullaan paikalle, etsitään äkkiä jokin vaellusryhmä, osallistutaan sinne, otetaan kolmekymmentä kuvaa, ostetaan puulusikka muistoksi ja lähdetään seuraavaan paikkaan. Kun tämä on paikan henki, yrittää joku koko ajan myydä jotain reissua. Eilen osallistuin tuolle kävelylle riisiplantaasien ja metsiköiden läpi kuumille lähteille. Sieltä palasi reissussa ryytynyt väsynyt vaeltaja ja istui ravintolan pöytään ja tilasi teetä lämmikkeeksi. Eiköhän jumaliste joku eräopas ollut samantien pöydässä ja tarjosi uutta reissua seuraavalle päivälle. Kiitin ja kieltäydyin, sanoin että olen lähdössä illalla jo yöbussilla kohti Manilaa ja hän ihmetteli, että enkö aio todellakaan tehdä mitään koko päivänä, kun bussi lähtee vasta seitsemältä? Ehtisihän siinä päivällä vaeltaa esim. katsomaan taas jotain vuorta tai kiveä, jossa näkyy Neitsyt Maria. Ehtisihän siinä, mutta kun en halua. Kun sama kuvio oli toistunut kolme kertaa, lukittauduin huoneeseeni. Olen laiska ja saamaton ja nautin seitsemän viikon lomastani juuri siksi, ettei mitään ole pakko tehdä - en tahdo potea huonoa omatuntoa asiasta. Kun palaan kotiin juoksen taas helmikuusta joulukuuhun kuin tuulispää töistä luottamustehtävien kokouksiin, näytelmäharjoituksiin ja muihin harrastuksiin yrittäen siinä sivussa pestä pyykit ja tavata ystäviä. Siihen asti, vielä kaksi viikkoa, mun maailmassa on minä ja minä ja minä. (miten itsekkään ihanaa)



Banauen kylän raittia.



Riisimaisemaa pohjoisesta.

No mutta, jottei mene aivan ohi suun on palattava sinne Sagadaan. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat, joten laitan niitä postaukseen aika paljon (ja juhlin samalla aika hyvin toimivaa nettiä!). Päivävaelluksella, jonka valitsin, oli siis kolme kohdetta. Ensin käytiin ihmettelemässä riippuvia ruumisarkkuja. Ihan tavallista rahvasta ei näihin arkkuihin ole haudattu vaan kallion seinämillä riippuvat kaikkein merkittävimmät kylän eläneet. Paikalliset uskovat että tällä tavoin "hautaamalla" sielu pääsee vapaasti liikkumaan ympäristössä. Lumiang Cave (tai toiselta nimeltään Burial Cave) oli luolista ensimmäinen vierailukohde. Sieltä löytyi lukuisia hauta-arkkuja, joista vanhimmat arviolta jopa 500 vuoden takaa. Iso osa hauta-arkuista tipahti syvälle luolaan 90-luvun isossa maanjäristyksessä mutta kierroksen voi ottaa myös syvemmälle luolaan niitä etsimään, jos luolan suuaukon arkut eivät vielä tyydytä uteliaisuutta. Opas kertoi, että arkut ovat noin pieniä, koska ruumiit laitettiin arkkuihin sikiöasennossa. Sumaging Cave (aka Big Cave) oli luolavaelluksen pääpointti. Suuri luola oli vaikeakulkuinen, kivet luolassa liukkaita nokkuvasta vedestä, pimeää kuin mörön perseessä ja katossa tuhansittain lepakoita. Olosuhteet siis jo lähtiessä vähän epämiellyttävät eikä eteneminen piristänyt mieltä. Täytyy rehellisyyden nimissä todeta, että ei sitten niin yhtään mun juttu. Ovathan luolat mielenkiintoisia, mutta kun kaikki keskittyminen täytyy pitää liukastelevissa jaloissa ja siinä, mistä kivestä ottaa tukea joko noustakseen tai laskeakseen luolan kulkureitillä, jää kaiken muun katsominen vähemmälle. Tämä oli nyt toinen kerta, kun tätä on kokeiltu ja ensi kerralla voin varmaan ihan hyvillä mielin passata.



Tämä vanha kansallisasu olisi ehkä uskottavampi ilman crocseja ja verkkatakkia mutta well, we are in 2012!

Banauessa sitten odotti riisiterassit, tuo kenties Filippiinien kuuluisin nähtävyys. UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluvat Banauen riisiterassit ovat yksinkertaisuudessaan osoitus erinomaisesta maanrakennuksesta ja kastelujärjestelmästä. Kun tällaisissa korkeuslukemissa koettaa jotain viljellä, on tuollainen tapa ainoa mahdollinen. Kun tasaisia länttejä ei maastosta löydy, on kekseliäisyys kukkinut ja riisiterassit saaneet tuollaisen porrasmuodon. Yhteensä tätä riisimaata on 10 000 neliötä. Se, mikä riisiterasseissa on poikkeuksellista, on fakta, että ne tehtiin 2000-3000 vuotta sitten paljain käsin. Näitä porrasmuotoja näkee Banauen ympäristössä paljon ja reissuja voi ostaa minne tahansa näköalapaikalle. Itse istuin kolmipyörän kyytiin ja lähdin kuskin opastuksella kiertämään näköalapaikkoja, yhteensä noin viittä - kuutta sellaista. On ne upeita ja maisemat poikkeukselliset ja nyt mulla on varmaan kaksi sataa kuvaa riisiterasseista, koska kuski pysähtyi ehkä kolmenkymmenen metrin välein ja kehotti ottamaan kuvan, koska juuri tässä maisema on niin upea.



...kun näkee tämän tien, miettii ettei mopolla mahdottomia?



..mutta ehkä sittenkin, sillä tällä häkkyrällä sitä pitkin ajettiin aikamoinen matka!


Sellainen oli pohjoinen. Lauantaina saapuessa shokki oli melkoinen, kun lämpötila oli laskenut yhtäkkiä 15 tunnissa 15 astetta. Nyt alkaisi kyllä jo tottua viileämpään kesäkeliin ja nuhakin antoi periksi, mutta matka käy tänään takaisin pääkaupunkiin. Manilan visiitistä tulee aiemmin oletettua pidempi, mutta onpa siellä ihmeteltävääkin: eläintarhassa ajattelin käydä, sunnuntaina on loistava tilaisuus vierailla maailman vanhimmassa China Townissa ja juhlia samalla kiinalaista uutta vuotta. Juhlintaa rajoittaa aikomus olla hereillä maanantaina aamukolmesta alkaen, kun presidentinvaalien tuloksia alkaa tipahdella tietoon internetin uumenista. Tekemistä Manilassa riittää kyllä mutta ennen kaikkea muuta odotan sitä, että voin istahtaa terassille, ottaa kirjan käteen eikä kukaan tule haastamaan, mitä aktiviteettiä aion suorittaa seuraavaksi. En kuule niin mitään.


Loppukevennys! Löysinkö mielestänne maailman rumimman käsveskan? Mä en voi uskoa, että tällainen on olemassa mutta kyllä - ja se on nyt mun! Vatsan kohdalta vetoketjusta vaan massit sisään ja ei ku olalle!

Pohjoista Viljaa

Hellurei ja vuoristoterveiset reilun puolentoista kilometrin korkeudesta. Kyllä nyt on terveellistä hengittää! Eilen saavuin siis Sagadan pieneen kylään, jossa on tarkoitus seuraavien muutamien päivien aikana vähän ihmetellä pohjois-filippiiniläisten kulttuuria ja harrastaa urheilua (kyllä, ja aion ottaa kuvan tai kaksikin muistoksi!). Mutta ei tänne pääseminen ihan noin vain mennyt edellisen postauksen valkoisilta hiekkarannoilta. Yhteensä muutaman päivän aikana tuli matkustettua mopolla, lautalla, jeepillä, lentokoneella, kävellen, taksilla ja busseilla. Matkustuspäivinä ei tapahdu mitään ihmeellistä, mutta ne on oleellinen osa rinkkamatkailua. Niistä ei vaan kukaan oikein kirjoita mikään, eikä niistä sen erikoisemmin puhella kotiin päin, vaan kerrotaan lähinnä paikoista, joissa on oltu ja millaista siellä oli. Kertomatta jäävät ne rankimmat päivät, mutta kun kaksi reppumatkaajaa tapaa toisensa, alkaa pulina juuri niistä: matkustustavoista, helppous vs. mielenkiintoisuus. Usein sitä tulee valittua kuitenkin se vähän aikaa vievämpi ja raskaampi tapa, jos sen mielenkiintoarvo on korkea eli matkassa on joku juttu, miksi se on koettava. Tällaiset päivät ovat mielestäni se kohta, jossa matkakumppanin sopivuus punnitaan. Voisin lähteä likipitäen kenen kanssa tahansa viikoksi rannalle makaamaan tai kaupunkinähtävyyksiä kiertelemään, mutta rinkkamatkalle ei ihan kuka tahansa seuralainen käykään. Kun päiviä vain istutaan erinäisissä matkustusvälineissä, odotetaan tuntitolkulla jotakin niistä lähteväksi, syödään huonosti ja nukutaan vielä vähemmän, pinna kiristyy ja osansa siitä saa vieressä istuva kaveri. 2009-2010 matkustin ensimmäisen kerran Aasiassa ystäväni Mikon kanssa kaksi ja puoli kuukautta. Kun kymmenessä viikossa koetti kiertää Pohjois-Thaimaata, Laosin ja Kambodzan, voi millä tahansa matematiikalla päätellä, että bussissa istumiseen kuluneita päiviä oli melko paljon. Jälkeenpäin olen hämmästynyt, miten vähän olimme toistemme kurkussa kiinni. Toimitus tahtoo tässä kohtaa huomauttaa kaikille ystäville, jotka tekstiä lukevat, että haaste toimii toisinpäin myös: tokihan te olette ihania ja minä jaksaisin teitä, mutta ajatelkaapa nyt millainen olen nälkäisenä....
 


Maisemia bussin ikkunasta. Näkyvä korkeusero lienee jossain muutamien satojen metrien mitassa?

 Camiguinilta siis lähdin keskiviikkoaamuna mopolla ja lautalla Boholin saarelle, eli Jagnan kaupunkiin. Valittavana oli joko yöpyä siellä tai Tagbilaranissa, jossa tuli jo käytyä ennen saarelle menoa. Päätin liputtaa pienen kylän puolesta ja kyllä kannatti! Löysin IDEA Pention Housen, jota pyörittävät pääasiassa kuurot ihmiset. International Deaf Education Association omistaa paikan ja tuotto käytetään siis nimensä mukaisesti kuurojen koulutukseen. Osa työntekijöistä oli kuulevia, jotta asioiminen helpottuisi jos viittomakieli ei luonnistu tai käsiteltävänä on asia, joka ei kynä & paperia -menetelmällä jostain syystä ratkea. Itse pidin paikasta valtavasti - palvelu oli erinomaista ja kaikkialla ihanan hiljaista...

Torstaina sitten jeeppibussilla kohti pääkaupunkia ja lentokenttää. Lento oli odotettavasti vähän "filipino-time" mutta ei kuitenkaan tuntia enempää myöhässä. Leppoisan lennon jälkeen olikin sitten vähemmän leppoisa Manila vastassa. Olin bongannut hyvältä kuulostavan guest housen Lonely Planetin matkaoppaasta ja kun se oli niin sopivan lähellä lentokenttää, päätin suunnistaa sinne kävellen. Well, note to myself: ei onnistu. Filippiineillä on kertakaikkiaan mahdotonta suunnistaa yhtään minnekään mutta tuo Manilan eräopaskurssi oli aivan omaa luokkaansa. Minulla oli selkeä kartta, joka näytti että "tuohan on ihan lähellä" ja "vain pari risteystä niin olen oikealla tiellä". Kuulostikin jo niin helpolta, että pitäisi kellot soida päässä, mutta kun ei: optimisti on optimisti! Kokemusta rikkaampana ja vähän viisaampana voin todeta, että kaupunkisuunnistaminen on mahdotonta Manilassa. Kaikkia teitä ei merkitä karttaan, ja jos onkin merkitty niin mitäs sillä tekee, kun nimeä ei kuitenkaan lue kadun kohdalla. Monessa risteyksessä oli kyllä kyltit mutta niissä ei lukenut mitään. Lisäksi paikalliset eivät tunnista mitään kadun nimillä, eikä moni asukas tiedä guest housea, joka sijaitsee 200 metrin päässä. Heidän elämänsä pyörii käytännössä katsoen noin 100 metrin säteellä kotoa. Yläkerrassa asutaan, alakerrassa on ehkä pieni puoti, jota pyörittävät, ja naapurit ovat kavereita - ei ole tarvetta liikkua mihinkään. Tunnin verran järkeni kesti ja sitten päätin, että hitto, pitäkää paikkanne ja otin taksin.
 

Hieman epälooginen järjestys kuvilla tällä kertaa, mutta tässä siis ihastuttava guest house, jossa majailen Sagadassa. 10 e /huone, wc ja suihku käytävässä. Bueno!


Kun aiemmin kerroin, että filippiiniläiseen mentaliteettiin ei sovi tuo paskaa eurolla-majoitustapa, voi Manilasta tehdä poikkeuksen niin tässä kuin kaikessa muussakin. Pääkaupungin vilinä, ihmismassa ja turistien paljous on muokannut väkeä. Taksikuski ei tiennyt majataloa, johon pyysin päästä, joten sanoin että vie nyt vain jonnekin. "Jonnekin" oli jokin ihan ok hotelli, jonka aulassa täytin jo sisäänkirjautumislomaketta, kun alakertaan tuli joku länsimaalaiskundi raivoissaan. Huone oli ollut kuulemma aivan hirvittävässä kunnossa ja vessassa paljon torakoita. Päätin, etten jää nyt katsomaan, onko kyseessä kermaperse, jonka mielestä yksi torakka on lauma niitä vaan marssin ulos ja päätin vielä kerran vaihtaa paikkaa. Kaikenkaikkiaan kolmen tunnin päästä olin löytänyt pelastajani. Uuvuttavan päivän jälkeen nauratti tuo Stargate-nimikin jo niin paljon, että päätin sen olevan pakostakin hyvä paikka. Ja olihan se - Stargate pelastakoot minut myös viikon päästä kun Manilaan käy jälleen tieni! (on olemassa lauseita, joita ei koskaan kuvitellut sanovansa ja "Stargate pelastaa" on kyllä yksi niistä. Stargate -tv-sarjasta on kerran jos toisenkin puhuttu Perälän veljesten kanssa, joten lämpimät terveiset heille, jos tätä sattuvat näkemään)
 

Kuva on omistettu T. & T. Perälälle. <3

Manilassa piti kuluttaa yksi päivä ihmetellen ennen yöbussiin nousemista. Suomen Suurlähetystön äänestyspaikalla kävin kannattamassa Niinistöä ja ostarissa hakemassa eväitä matkalle. Ja jalkahieronta nyt on aina nautinnollinen tapa kuluttaa tunti... Illalla sitten bussiterminaaliin ja tiketit yöbussiin kohti Baguioa. Seitsemän tuntia kului yllättävän nopeasti vaikkei unta saanutkaan. Perillä piti odottaa kaksi tuntia että pääsi Sagadan bussiin. Ja hyi helvetti taas mitä matkailua. Ajatelkaapa nyt, 140 km ja kuusi tuntia! Sellaista vuoristotietä, että hoin mielessäni "kuski tahtoo nähdä perheensä, kuski tahtoo nähdä perheensä" ja toivoin, että tunnit kuluisivat nopeasti. En ole aiemmin pelännyt korkeita paikkoja mutta viime aikoina vesipelko ja sammakkofobia (kyllä, se on sellaisessa mittakaavassa, että voin ottaa oikeudet puhua fobiasta) on saaneet kaverin tästä korkean paikan pelosta... tai itsesuojeluvaistosta? Ei se nyt paha ole, mutta kyllä vatsassa kouraisee, kun istuu bussissa ikkunapaikalla etkä näe tienpientaretta vaan muutama sata metriä tiukkaa pudotusta. Siihen kun yhdistetään todella mutkikas tie, alkaa ymmärtää, miksi jakoivat pieniä muovipusseja. (oksentamista varten, ennen kuin joku irvileuka kysyy, että päähän vedettäväksikö?)



Neiti Äänestäjä ja vaalisalaisuus!

Vähän oli siis kärsittävä, mutta maisemat ovat jotain niin käsittämätöntä, että kyllä sen kestää! Vuoristoilma on raikas, keli viileä (päivällä noin 23 astetta, yöksi laskee noin 15 asteeseen) vaikka muistuttaakin Suomen kesää. Etelän lämpöön tottuneena yhtäkkiä kymmenen asteen tiputus tuntuu hurjalta ja eilen kaivoin ylleni farkut, sukat, topin, neuleen, tuulitakin ja paksun huivin, kun lähdin etsimään ruokapaikkaa.

Huomenna aion lähteä päivän vaellukselle katsomaan paikallisia ihmeitä. Sagadasta löytää mm. luolia - sekä tavallisia että sellaisia joissa on vanhoja hautoja, riisiterasseja, puissa ja vuoren seinämissä riippuvia hauta-arkkuja, villihevosia, jne.. Jännä nähdä, onko seuraavan postauksen otsikkona Hanna Ekolaa (nyt se saakelin villihevosia soi mun päässäni) vai Neidon Kammio?

Sininen Ja Valkoinen

Minä sitten vihaan Jukka Kuoppamäkeä, jota lainasin otsikossani, mutta c'mon - kun maisema näyttää tältä, ei paljon tule muuta mieleen...

Rantakauden viimeistä viedään, seuraavat taas joskus loppuvuodesta... Ensi talven lomakausi jää tätä ja totuttua lyhyemmäksi, mutta kyllä nyt aina yhtä joulua pitää pakoon päästä. Nyt olen kylläkin jo aloittanut ylipuhumiskuviot, jotta seuraavalle matkalle saadaan myös kavereita mukaan. Ehkä parin kuukauden reppureissut saa nyt jäädä: ihannekuvio ensi talvelle olisi pari viikkoa kavereiden kanssa ja pari viikkoa yksinään. Kaikkea aikansa, kolmas kerta toden sanoo ja mitä niitä kliseitä nyt on. Tai no, niin sanon nyt ja katsotaan loput sitten syksyllä taas, kun vanne kiristää päätä kiireisen kesän jälkeen ja on kavereiden kanssa koluttu Suomen mielenkiintoisimmat festarit, kesätapahtumat ja -terassit ja pinna on kireällä niihinkin hyypiöihin.

Markkinapuheet sikseen ja takaisin aiheeseen. Rantapäiviä siis jäljellä enää nolla, kun Camiguin jää huomenna taakseni. Jäljellä on kaksi viikkoa eloa Filippiineillä ja pohjoisessa on vielä paljon nähtävää ennen kuin voi nousta koneeseen ja lähteä Hong Kongin viikolle ennen kotiin paluuta. Ostin torstaille lentolipun Boholin pääkaupungista, Tagbilaranista Manilaan. Hintaa lipulle sellaiset 40 euroa eli ei mene konkurssiin vaikka vähän lentelisikin täällä. Maitse matkustaminen tulee loppulaskuissa kalliimmaksi ja vie huomattavasti enemmän aikaa. Luulin siis, että minulla olisi aikaa torstaiaamuun asti Camiguinilla mutta väärinpä luulin, koska lautat eivät kulje tiistaisin tai torstaisin joten joudun ottamaan lautan Boholille jo huomenna. Manila saavutetaan torstaina vasta illalla ja koska bussit pohjoiseen lähtevät iltakuudelta, vietän ilmeisesti perjantaipäivän Manilassa. Sehän tulee kuin tilauksesta, sillä perjantaina ja lauantaina voi antaa äänensä ennakkoon Suomen presidentin vaaleissa suurlähetystössä. Selvittelen vielä, onnistuuko äänestäminen pelkällä passilla ja jos onnistuu niin missioni on saavutettu. Sanoin jo lähtiessäni, että tulen takaisin vasta, kun Suomella on kokoomuslainen presidentti: koti-ikävä painaa, joten kannan ainakin oman korteni kekoon, ettei tarvitsisi sanojaan syödä.




Japanilaisturisti! Miksi ne tekee tämän poseerauksen rannalla tai jonkin hienon paikan edessä? MIKSI?


Camiguinilla on ollut leppoisa. Lauantaina pystyi taas allekirjoittamaan faktan, jonka tuhat kertaa matkoilla toteaa: parhaimpia hetkiä ei voi tallettaa kameralle. Olisi tietysti auttanut hippasen, jos koko masiina olisi ollut edes mukana mutta sinne se jäi guest housen sängylle, kun otin mopokyydin kaupunkiin. Illallisen ja punaviinipullollisen jälkeen alkoi ravintolan yökerhossa pauhata jopa ihan kuunnelta musiikki. Toim. huom. että neidin musiikkikorva on hieman allerginen discojytkeelle mutta nyt Eminemin ja Rihannan duetto vaan upposi ja kun filippiiläisnuoriso veti turistin tanssilattialle, ei auttanut panikoida. Hauska nuorisojengi oli niin otettu länsimaalaisseurasta, että päättivät näyttää, miten täällä vietetään lauantai-iltaa. Matka kävi eräälle torille, jossa oli live-musiikkia. Ja voi totta vie, millaista! Kuuden hengen bändi soitti rokkijytää ja kun siihen yhdistetään sekä hyvä mies- että naisääni, ei tullut edes kovin paljon ikävä Antti Tuiskua. Virkavalta keskeytti bileet hetkeksi mutta laulajamimmi palasi lavalle takaisin ja kertoi poliisisetien huolen: bileet keskeytetään, ellei tanssilattia täyty. No perkele, jos kerta poliisivoimat käskevät! Joskus kahden korvilla oli aika siistiä lava ja lähettää ihmismassa kotiin. Turistit kiittivät oppaita ja painuivat pehkuihin.




Kuumilla lähteillä.

Viinihuurut ja pääkipu peseytyivät pois kuumilla lähteillä. Vartin ajomatkan päästä löytyi muutama allas täynnä niin lämmintä vettä, että edes mua ei kauhistuttanut astua altaaseen. Kun päivittäin käytettävä suihkuvesi on kylmää, +39 astetta on mielestäni erinomainen lämpötila vedelle, jossa tulee uida. Muita ihmetyksen aiheita ovat olleet mm. White Island, jolle pitää ottaa vene saaren rannasta. 400 peson (8 euron) hintainen venekyyti laskutetaan venettä kohden, joten mukaan kannattaa kysäistä vaikka naapurihuoneen porukkaa, sillä botskiin saa lapata max. kuusi henkeä. Valkoinen saari on nimensä mukaisesti pelkkää valkoista hiekkaa, ei mitää muuta. Aamulla laskuveden aikaan se on suurimmillaan ja illalla nousuveden mailla siitä näkyy enää vain lakea, jos sitäkään. Kuun sirpin muotoinen valkoinen hiekkarykelmä oli kiva käydä katsomassa.

Kulutin tänäaamuna tunnin verran aikaa etsiessäni automaattivaihteista skootteria mutta eipä onnistanut. Enkä millään uskaltanut ottaa sellaista mopoa, jossa tulee itse huolehtia vaihteista - ei perhana, ei ensi kokemusta vuokratulla pyörällä Aasiassa. Naurakaa pois vain mutta kun minä en uskaltanut ja sillä sipuli. Guest housen omistava kanadalaisukko tänään sitten alkuillasta näytti, miten tuollaisella mopolla ajaminen onnistuu käytännössä ja vieläpä opin sen. Meinasin kokeilla onneani huomenna, mutta tuon lauttasekoilun vuoksi se jää nyt sitten tekemättä. Matkavakuutuksen tarjoava taho voi huokaista helpotuksesta.





Joku joskus muuten ihmetteli, että omistaako siellä kukaan paikallinen mitään, kun kaikki majatalot tuntuvat olevan ulkomaalaisomistuksessa. Well, pakko sanoa, että ei ainakaan mitään menestyvää lafkaa. Toki poikkeuksia on, sitä en kiellä, mutta ensimmäisellä lomaviikolla Palawanissa tapaamani brittimies oli sangen oikeassa sanoessaan, että filippiiniläiset on todella ahkeria ja lojaaleja työntekijöitä, mutta täysin hyödyttömiä, jollei niitä johdeta. Brittiukko itse pyöritti varsin suurta majataloa, joka oli täynnä joulusta huhtikuuhun enkä epäile paikan suosiota. Ulkomaalaisomistuksen huomaa oikeastaan joka ainoassa menestyvässä paikassa - niin täällä Secret Covellakin, jonne vaihdoin maanantaina. Edellisessä paikassa ei ollut mitään vikaa, kaikki oli ihan siistiä ja henkilökunta mukavaa, mutta jotenkin siinä maanantaiaamun vitutuksessa pinna katkesi, kun odotin vesipulloa puoli tuntia. Se paikka oli ihan paikallisomisteinen ja sen kyllä huomasi.. ne on ihan pieniä juttuja, mutta joiden eron huomaa kahden paikan välillä hyvin selvästi. Siinä missä canadalaisomistuksessa olevan paikan pöytä siivotaan välittömästi nostettuasi perseen pöydästä (tai aiemmin, jos huomaavat, että jatkat istuskelua myös ruokailun jälkeen), toisessa paikassa samat astiat lojuvat pöydässä vielä tunnin päästä, kun olet jo käynyt huoneessasi paskalla, suihkussa ja olet lähdössä jo jonnekin. Valloillaan on vähän sellainen mentaliteetti, että miksi tehdä juuri nyt mitään, minkä voi tehdä hetken päästä? On vaikea yhtäkkiä kuvata, että mitkä ovat suurimpia eroja tai miksi se nyt mua rassaa, jos astiat lojuu pöydässä tunnin - ei se välttämättä rassaakaan, mutta kyse on kokonaisvaltaisemmasta erosta: toisaalla vain kaikki toimii niin mutkattomasti ja toisaalla ei oikein mikään pyytämälläkään. Kukaan ei tee tahallaan mitään viivyttääkseen asioiden joutumista - sitä vain on joko painotettu että asiat voi tehdä heti ihan yhtä hyvin kuin hetken päästäkin. Painotuksen tietysti opettaa paikan johtaja - ja summa summarum, taas ollaan siinä aasialainen tyyli - länsimaalainen tyyli -kisailussa, jossa ei ole voittajia.

Mutta ennen kuin keksin aasinsillan johonkin johtajuusoppiin, on aika lähteä tsekkaamaan nettiyhteyden toimivuudet tänään. Se voi olla, että toimii, koska ei ole tuullut, tai voi olla että ei toimi, koska on ollut aurinkoista. Tai sitten Isä Jumala ja paikallinen teleyhtiö ovat tänään jotain muuta mieltä - kuka tietää! Ilahduttakaa kommenteillanne!

Vihreän Joen Rannalla

Maanantaina alkanut viidakkoelämä muistutti vähän seurakunnan leirejä: aikaisin ylös, kymmeneltä hiljaisuus, paikka eristettynä muusta maailmasta ja välillä puhutaan asioista, jotka menee ihan yli hilseen. Mutta ruoka on taivaallista ja muutama päivä riittävät aikaan saamaan sellaisen rentoutumisen maksimoitumisen, että huomaa miettivänsä, olisiko lintubongaaminen sittenkään hassumpi harrastus. Boholin saarella, Lobocin kylän sivussa sijaitseva Nut Huts oli ehdottomasti hyvä kokemus. Belgialaispariskunnan omistuksessa jo kolmetoista vuotta ollut guest house on lievästi sanottuna piilossa, mutta paikan suosio takaa kyllä sen, että paikalliset osaavat neuvoa porukan perille. Rinkka selässä pyörivä eksynyt lammas ohjataan kyllä "hulluille majoille" vaikka muualle olisikin pyrkimys.

Esimerkkiä Nut Hutsien majoitustarjonnasta. Portaat oli pakko olla tikapuut, ettei vuohet kiipeäisi partsille.

Suosio näkyy kävijämäärässä: nytkin mökit olivat melkein täynnä ja sitä mukaa kun joku lähti, pian pörhälsi taas seuraava vieras paikalle. Nut Huts ei ottanut varauksia huoneista vastaan, joten vähän sormet ristissä matkustin maanantaina mestoille. Mutta huone löytyi, ja kivakin sellainen. Asetuin taloksi ja jäin ihmettelemään paikkaa.

Kolme yötä siellä vierähti. Maanantai meni ihmetellessä paikkaa, eläimiä vuohista liskoihin ja miljöötä itsessään: joen rantaan rakennettu paikka käsitti kuusi isoa huonetta, yhden tai kaksi dormia eli niitä huoneita, joista voi vuokrata ihan vain sänkypaikan kerrossängyistä, ja noin kymmenen pienempää huonetta. Hinnat vaihtelee 12-20 euroon yöltä. Vähän kirpaisee, mutta menkööt. Tuo on muuten ohi mennen mainittuna sellainen seikka, joka Filippiineillä eroaa muista Aasian maista, joissa on tullut kuljettua. Laosin halvin huone irtosi kahden euron ja kymmenen sentin hintaan yöltä, Thaimaassakin löytää vilkkaimmaistakin paikoista asiallisen huoneen kymppiin. Filippiineiltäpä ei. Aivan se roskaluokan majoitustarjonta loistaa poissaolollaan. En osaa analysoida syytä tarkemmin, mutta sen huomaa, ettei kukaan halua myydä tai vuokrata mitään täyttä paskaa. Filippiiniläiselle mentaliteetille ei sovi laittaa vierasta huoneeseen, jossa häävisti itsekään nukkuisi. Hanat toimivat, pedit ovat puhtaita ja lakanat vaihdettuja, pyyhkeet saa talolta, yksittäispakatut saippuat odottavat pesuhuoneessa ja huone siivotaan vieraan niin halutessa vaikka päivittäin. Toisin sanoen perhevetoisissa majataloissa ei ole vaihtoehtoa "Täyttä paskaa eurolla". Kun vuokraat huoneen, saat palvelua eli aikaa ja se maksaa. Tämän johtopäätöksen jälkeen on helppo sanoa, että eipä harmita maksaa tuplahintaa huoneesta. Muu elämä on sitten edullista ja hei, jos meinaa syödä kynsiään säästääkseen rahaa, ei kannata ehkä lähteä kotoa.




Punainen katto merkitsee puolta väliä... jei!


Nut Hutsin suosio näkyi oikeastaan vain iltaisin, kun ravintolalle - tai oikeastaan koko paikan olohuoneeseen - kerääntyi porukka syömään, lukemaan, pelaamaan korttia, hengailemaan muiden kanssa. Muutaman kymmenen neliön kokoinen katettu terassi tarjosi löhöilypaikkaa, riippumattoa, jopa petiä päikkäreille ja ruokapöytiä. Ilta-aikaan sai siis kokoontua yhteen muiden kanssa jos tahtoi. Jos verkostoituminen ei kiinnostanut, sai omassa huoneessa aivan täyden rauhan, sillä matkaa ravintolaterassille oli sopivanlaisesti - eli miljoona porrasta. Kuten paikka ilmoittaa sisään kirjautuessakin: kaikenlaista aktiviteettia on tarjolla kajakkimelonnasta trekkaamiseen mutta ihan vaan rentoutuakin sopii - mikään muu ei ole pakollista kuin portaiden kiipeäminen. Kuvassa näkyy puolet niistä: otin kuvan ylätasanteelta tullessani mestaan. Näkyvä punainen katto on puoli värin krouvi, eli se ravintola. Yhtä monta porrasta on vielä alas rantatöyräälle, josta löytyvät majoitustilat. Meikäläisen pohkeet on muutaman päivän jälkeen kuin esteratsastajalla!



Kajakki vuokralle muutaman euron tuntihintaan ja sitten menoksi! Kiinalaisturistit räpsi kuvia ja käskivät mun vilkuttaa....

 
Niistä aktiviteeteistä puheenollen, aika vierähti mm. bussimatkaillen tarsiereita katsomaan, meloen kajakilla pitkin jokea, saunoen ja lätkien korttia. Aika monta mielenkiintoista juttua siis. Tarsier on maailman pienimmäksi mainostettu kädellinen eikä siis oikeastaan ole apina, kuten ehkä jossain vaiheessa väitin. Matkailu sivisti! Kyseessä siis pieni pieni eläin, jonka yksi silmä on aivojaan suurempi (tunnen myös tällaisia ihmisiä) ja jota tapaa vain ja ainoastaan Boholin saarella Filippiineillä. Pikkuiset olivat varsin suloisia ja reissu muutenkin antoisa paikallisen jeeppi-bussin kyydissä. Sikahalpa matkustuskeino: jengiä vaan lava täyteen ja tuollainen noin 30 km:n matka kustansi 20 pesoa eli alle 40 eurosenttiä.

Normaalisti näiden bussien kyljessä on maalattuna reitti, jota kulkevat. Helpottaa kummasti oikean auton valinnassa.

Kun pakolliset tarsierit oli nähty, voi seuraavana päivänä keskittyä urheiluun. Kajakkimelonta voisi tietysti olla ihan vaan leppoisaa ajan vietettäkin mutta kun samaan jokeen tupataan kaikki kansainvälisessä jääkiekossa menestyneiden maiden edustajat, kilpailuhan siitä välttämättä tulee. Mutta johan oli hauskaa! Suunnitelin jo Teuvan joelle kajakkimelonnan viestikilpailuja... onko järjestelyjengiin mukaan lähtijöitä?

Ja kyllä, myös sauna oli saatavilla! Ei nyt tietenkään kotiolot voittanutta mutta belgialaisten bambumajaansa rakentama yrttisauna oli ihan pätevä vaihtoehto koti-ikävää potevalle. Yrttisauna rentoutti ja kokovartalon öljyhieronta sen päälle teki tehtävänsä. Ei puuttunut kuin maittava ruoka ja taas oltiin tuutilullaa kymmeneltä.

Niin ku ei muuten hikoilisi kolmen kymmenen asteen helteessä, on ängettävä itsensä vielä saunaan!

Kun tuli vaihdettua siinä terassilla istuessa myös mielipiteitä ja vinkkejä, päätin kuulemiseni perusteella skipata ne mainitut suklaavuoret. Edellisessä postauksessa mainittu sade jatkaa edelleen työtään, onhan menossa vielä oikeastaan sadekauden rippeet tällä pallon puoliskolla. Tämän vuoksi vuorikumpulat, jotka ovat Boholin suosituin nähtävyys, eivät ole saaneet sitä suklaiselta näyttävää peitettä itselleen, jonka kuiva kausi alkaessaan tuo. Nyt nähtävillä kuulemma on hillitön määrä vihreitä pieniä mäen nyppylöitä, joten ajattelin, että jääkööt se nyt sitten väliin - säästän rahat ja vaivan ja pääsen lähtemään seuraavaan kohteeseen.

Tagbilaranin kaupungin välietapin kautta uudelle saarelle. Piti käydä täyttämässä lompakko ja leikkauttamassa reuhka, joka uhkasi ylettyä jo ponihännälle. Hyvää työtä vajaan kahden euron hintaan - hämmästyttävä huomio muuten: 95% kaikista partureista on miehiä. Uusi tukka, uudet kujeet: ja täälläpä ollaan, Camiguen saarella. Pieni kiva saari, josta ensivaikutelma vielä hieman yksitoikkoinen. Ainakin voi todeta, että kiva huone, meren aalton pauhu ja riippumatto. Niin ja pirun halpa mutta täydellisen hyvä ruoka. Se on nähtävästi kaikkialla... lomalla ei ole kuin aikaa! Ajatella ja syödä. Niitä pääasiassa tulee tehtyä. Ensimmäinen sopii tietysti tällaiselle taivaanrannan maalarille mutta jälkimmäisestä kieltäytyminen vaatisi kovaa itsekuria. Ruoka on hyvää, halpaa ja sitä on saatavilla koko ajan. Lihominen on väistämätöntä. Onneksi pyöreä on kiva muoto!

Sunnuntaina Sataa Aina



Suunnilleen tältä taitaa kyllä näyttää jouluvalokuvat Suomessakin?...

Sataa sataa ropisee, pili pili pom. Sitä on ollut viikko Boholilla enemmän tai vähemmän. Vesi on ollut niin löyhässä, ettei ole paljon kummempia suunnitelmia tehdä, jos ei tahdo kastua. Joka päivä vettä on tullut ainakin jonkin verran, toisina päivinä enemmän kuin toisina. Mutta ei siinä mitään, sade kestää maksimissaan puoli tuntia ja sitten taas paistaa! Sitä paitsi, kesä kuivaa minkä kastelee, etenkin, kun lämpötila ei laske minään hetkenä alle 25 celsiuksen.

Viikkoon on kuulunut hyvää ruokaa, paljon musiikkia, lukemista, rentoutumista ja pärräilyä. Viikolla pakkasin eräänä pouta-aamuna reppuun vähän tavaraa ja vuokrasin guest houselta skootterin. Tai niinhän minä luulin, mutta tien päällä selvisi että ei perhana, ei tässä kyllä ihan perusmopon kone ole. Ei niin vaan alla oli 125-piikkinen skootterikevari. Sisäinen prätkämimmi heräsi eloon ja typerä virne naamalla huristelin kuusi tuntia. Panglaon saaren läpimitta on noin 30 km joten voitte kuvitella, että joissain paikoissa on voineet paikalliset miettiä, että kiertääköhän tuo hullu turisti ympyrää?

Näkymiä Panglaon saaren Gliff View pointilta.


Kuuden tunnin aikana sai aika kivan näkemyksen tästä pienestä saaresta. Ei hassumpaa! Upeita mestoja, mielenkiintoisia reittejä. Etsivä löytää! Alla näkyvää hiekkatietä, kun viitsi ajaa pari kilsaa, pääsi rantaan. Ja aijai, mikä salainen paratiisi sieltä taas löytyikään. Erinomainen pieni ravintola, jossa pitää taukoa: istua ja ihmetellä, räpsäistä parit kuvat. Päivän pärrävuokralle hintaa tuli karvan verran vajaat 10 euroa, ei siis hullumpaa. Tankillinen bensaa maksaa 3,5 euroa. Vakuutus: omasta takaa.


Tällaisilla teillä ajellessa allekirjoittaneen päässä pyörii vain yksi sana: matkavakuutus, matkavakuutus...


Vuosi vaihtui eilen illalla oikein leppoisissa merkeissä. Alona Beachilla oli jengiä kuin Teuvan kesämarkkinoilla, joten ainakin melskettä ja vilinää riitti. Alkuillasta grillattua kanaa, maissia ja vihanneksia nassuun ja punkkua perään. Kyllä oli poikaa! Livemusiikkia kuului joka kuppilasta, parhaimpaan jämähdin sitten vielä loppuyöksi, kun bändin pojat coveroivat mm. Nirvanaa ja yksi onnellinen suomalaisneiti sai heiluttaa tukkaansa.

Parhaimmat vuodet aloitetaan hyvällä ensimmäisellä päivällä. Aamiaisella on takuulla merkitystä. Jos jotain kertoo se, että tämän aamun aamupala oli erinomainen pizza, mä sanoisin, että tästä tulee hyvä vuosi! Ainakin ennusmerkit ovat paremmat kuin vuonna 2010, jolloin heräsin ruokamyrkytysoireiden kanssa vietetyn yön jälkeen darraisen ystävän aamuseitsemän kotiin paluun, jolloin selvisi, että puhelin ja kamera on pöllitty. Iskälle terveisiä: kaikki on kunnossa, rahat ja kamat tallella! 2012 tulee varmasti olemaan paras vuosi ikinä - siihen ainakin pyritään - taas.

Huomenna matka jatkuu taas. Rantaelämä jää hetkeksi, tähän väliin sopii pieni viidakkoelämä. Kokeilen, asuuko mussa tuon prätkämimmin lisäksi jonkinlainen eräjorma (vahvasti epäilen), kun suuntaan Nuts Huts-guest houseen Boholin saaren Lobocin kylään. Sieltä pitäisi löytyä Lonely Planetin ja niiden aiemmin tällä viikolla treffaamieni suomalaisjamppojen mainostama paikka. Totesin, että paikka sijaitsee niin loistavan matkan päässä saaren nähtävyyksistä, että katselen ne sieltä käsin. Taas yksi hyvä syy vuokrata moottorikäyttöinen menopeli! Nettiyhteys katkeaa nyt siis muutamaksi päiväksi, mutta palataan taas, kun sellaisen ääressä ollaan. Nuts Huts-eräjormailun jälkeen suuntana Camiguin Island - Filippiinien toiseksi pienin saariprovinssi, jota eräs taannoin Laosin reissulla tutuksi tullut saksalaistyttö ylisti Filippiinien parhaimpana paikkana. Jännä nähdä?