Kaunis Muisto Kadonneesta

Varmaan lähdinkin True Manilan slummikierrokselle... Kuulin hommasta ensimmäisen kerran ihan ensimmäisenä päivänä Manilaan saapuessani, kun Friendly's Guesthousella tapasin Edwinin, joka oli kehittänyt tämän kiertueen turisteille. Pointtina hommassa kokea siis sanojen mukaisesti todellinen Manila kiiltokuvapinnan alta. Kierrokseen kuuluu aamutoria, paikallisilla kulkuneuvoilla liikkumista ja vierailu Edwinin kotikulmilla eli Manilan todellisessa slummissa. Katulapsena ollessaan hän sai apua tuntemattomalta taholta, kun amerikkalaisturistit auttoivat nälkäistä pientä poikaa enemmänkin kuin yhden ruoka-annoksen almujen verran. Myöhemmin Edwin päätti itse auttaa slummissa asuvia perheitä ja kehitti True Manila Tourin, joka vie kiinnostuneet turistit paikan päälle katsomaan miten köyhä manilalaisperhe elää. Kotivierailulle viedään lahjaksi ruokatarvikkeita, hammastahnaa, pyykinpesuainetta tai muuta tarpeellista ihan sen verran, kuin omatunto kertoo sopivaksi. Vastalahjaksi perhe tarjoaa lounaan tai päivällisen. Okei.. nyt tämän kaiken jeesustelun jälkeen on vaikea sitten selittää, miksi en halunnut sittenkään osallistua kierrokselle, mutta jotenkin siinä tiistaiaamuna päätös vain syntyi. Kierros oli ohjelmassa tälle viimeiselle Manilan etapille aina ekoista päivistä alkaen. Edwinin tarina sai tuntemaan, että päivä olisi sen arvoinen. Kuitenkin nämä kuusi viikkoa Filippiineillä jylläsivät jotenkin takaraivossa ja jäävuoren piikkinä muutama takana ollut Manilan päivä, jolloin oli taas nähnyt kerjäläisten kurjuutta kyllikseen. Viime postauksen julkaisun jälkeen käväisin kioskilla vielä ennen nukkumaanmenoa ja kioskin ovelle oli jätetty pahvin palasen päälle vauva - arviolta kolmiviikkoinen pieni rääpäle, jonka selviytymismahdollisuudet itsekseen täysin nollat. Minä siinä hetken aikaa pyöriskelin sormi pyllyssä ja mietin, että mitä ihmettä tässä täytyisi tehdä, kunnes kävelin kioskin tiskille kertomaan, mikä ulkopuolella odottaa. Työntekijät kertoivat, että ok, soitetaan poliisit paikalle ja tulevat hakemaan vauvan huostaan. Sinne se lähti sadan muun lapsen joukkoon jonoon odottamaan jotakuta, jota ei todennäköisesti koskaan tule. Alkoi perin suomalaiseen malliin kerrottuna vituttaa. Vituttaa niin maan perusteellisesti koko ylikansoitusongelma, katolilainen kulttuuri ja kondomien puute ja koko yhteiskunta, jossa ei köyhillä ole mitään muuta tekemistä kuin vauvojen tekeminen. Niinpä, kun tiistaiaamuun herätessä olo oli ihan tismalleen samanlainen, totesin, ettei tällä fiiliksellä lähdetä mihinkään slummiin pyörimään ja huutamaan isänmaan aateterveisiä koto-Suomesta, että perkele, maksakaa veroja ja laittakaa ehkäisypillerit kiertoon!

TARTU MIKKIIN! Vapise, Hintsanen, vapise...

True Manila jäi siis näkemättä - ja ehkä ihan hyvä niin. Tein yhden kerjäläislapsen onnelliseksi lähtöpäivänäni lahjoittamalla pienet rahani hänelle... ja isommat setelit toiselle. La Scalan ravintola nimittäin sijaitsee aivan Stargate -guesthousen alla ja on kovin oiva paikka viettää iltojaan majoittuessaan kovin hyvässä guest housessa. La Scala oli oikeastaan paljon enemmän kuin koskaan olisin olettanutkaan perusmanilalaiselta kahvila-ravintolalta. Tuli siellä istuttua monta iltaa ja juteltua todella mukaviksi osoittautuneiden työntekijöiden kanssa niitä ja näitä mutta pintaraapaisu ei ollut kylliksi. Luojan kiitos viimeisenä iltana ravintolassa istui myös herrasmies, joka esitteli koko paikan läpikotaisin. Ja ristus soikoon, millaisessa mestassa sitä olikaan aikaansa kuluttanut! Eipä arvannut Suomineito taas, millaisten aarteiden keskellä oli viiniään ryystänyt ja ohikulkevaa liikennettä laskenut. La Scala ansaitsee ihan oman lukunsa postaukseen ja sitä seuraa nyt:

Herra Crispin aika pienellä - mutta silti -yläkulmassa itse K. Richarssonin kanssa...

Kyseessä on siis 60-vuotiaan Crispinin omistama kiinteistö, jossa on niin korealaista ravintolaa, parturisalonkia kuin tuota mainitsemaa guest houseakin tämän ravintolan lisäksi. Herrasmies omisti koko kiinteistön katon ja kaiken sen alla. Crispin itse on aina ollut niitä persoonia, jotka keräilevät: levyjä, kuvia, lehtiä, mitä tahansa "joskus käyttökelpoista". Mikä ei toimi, joutaa romukoppaan, mutta muu säästetään. 60 vuotta sitten La Scala -ravintolapaikan alakerrassa Crispinin perhe piti puotia ja itse asui yläkerrassa. Myöhemmin perhe tuli omistaneeksi koko kiinteistön ja vielä myöhemmin se periytyi pojalle. Nykyään herrasmies itse huolehtii koko kiinteistön toiminnasta ja pitää niin sanotusti suitsistä kiinni sillä välin, kun operatiivinen johtaminen on muissa käsissä. Okei, Crispinin keräilijäluonne tuli kerrottua aikaisemmin mutta kun puhe on miehen omistamasta La Scalasta, siihen täytyy nyt palata. Kyseessä ei nimittäin ollut ihan mikä tahansa kahvila-ravintola, vaan aikansa uskomattomin keräilykokoelma, jonka olen nähnyt. Tämän postauksen liitteenä on kuvakokoelmaa Crispinin omistuksessa olevasta omaisuudesta. Kahvilassa on kuitenkin vain 30% siitä kaikesta, jota mies omistaa aiheeseen liittyen. Ravintolan seiniä koristavat levyt, joiden ostovuosi on sama kuin ilmestymisvuosi, uskomaton kokoelma Coca-Cola-pulloja eri aikakausilta, sarjakuvakirjoja, Filippiinien ensimmäinen jalkatuuletin, gramofoni, jne.. Pointtina kaikessa, että esillä on aivan oikea kokoelma sen jokaisella tarinallaan. Kuka tahansa rahamies pystyisi ostamaan tällaisen kokoelman mutta kun Crispinillä onkin tarina melkein jokaisen esineen takaa. Esimerkiksi eräässä kuvassa näkyy Cripsin itse ja hänen yksi idoleistaan: Keith Richardsson, joka esiintyi Manilassa vuosikymmenet sitten. Crispin itse matkasi koko kokoelma mukaan Manila Hoteliin, jossa tiesi artistin yöpyvän ja pyysi saada päästä Keithin huoneeseen. Koska Crispin tunsi portsarit ja omistajat, pääsi hän ovelle asti mutta matka tyssäsi henkivartijaan. Crispin kertoi, että oli tullut vain hakemaan nimikirjoituksia omistamaansa keräilykokoelmaan ja jos Herra Richarsson suostuisi, hän olisi erittäin kiitollinen allekirjoituksista. Koska henkivartija ei häntä käytävää pidemmälle päästänyt, jätti Crispin keräilykokoelmansa pahvilaatikossa huoneen eteen ja lähti alakerran ravintolaan. Myöhemmin samana iltana itse päätähti Richarsson ilmestyi ravintolaan ja Crispin rohkaisi itsensä: kävi jututtamassa Keithiä henkilökohtaisesti ja kertoi, että juuri hän oli se henkilö, joka oli tuonut kokoelmansa huoneen ovelle. Koska kokoelman joukossa oli sellainen lp-levy, jota Richarsson ei ollut koskaan edes tiennyt myytävän Euroopan ulkopuolella, hän oli totaalisen yllättynyt Crispin vankkumattomasta faniudesta ja suostui allekirjoittamaan joka ainoan keräilykappaleen. Tämän vuoksi La Scalan ravintolassa on esillä aika monta kappaletta ihka aitoa ja ihka oikeasti Richarssonin allekirjoittamaa keräilykappaletta...




...kun yhdellä painoksella voisi ostaa koko roskan..
Yläkulmassa nimittäin ensimmäisen Superman-sarjakuvan painos.
Arvo - aika suuri. Tunnearvo - mittaamaton. Omistaja: tiedätte kyllä kuka.

 Voinen siis mainostaa, että Hard Rock Cafe, jossa muuten tuli myös vierailtua Manilan visiitillä, saa valjeta Tina Turnerin farkkutakkeineen tällaisen kokoelman rinnalla. La Scalan sisältö on rahassa arvokas, tunnearvoltaan takuulla Mr. Crispinille mittaamaton - siitä en kiistele hetkeäkään. Paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen, jos joku teistä koskaan eksyy Manilaan ja kaipaa hyvää ruokaa, historian siipien havinaa, ystävällistä henkilökuntaa ja erinomaista talon punaviiniä. Ja ystävällisestä henkilökunnasta puheenollen, sinne jäivät ne loput Filippiinien pesot. Kun kaikki tarvittava oli hankittu, syöty ja juotu ja lompakossa yhä pesoja, päätin laittaa loput kirjekuoreen yhdessä Boracayn kortin kanssa. Se on rantakohde, jota en (tällä kertaa) ehtinyt lomallani nähdä, mutta jonne ravintolan työntekijät yhdessä suunnittelivat lomaansa tälle kevättä. Jannut ja neidit, jotka työskentelevät kuusi päivää viikossa 185 euron kuukausipalkalla, olivat erinomainen lisätipin kohde, ja niinpä ylimääräiset pesot jäivät juuri sinne missä niitä parhaiten tarvittiin: ahkerien ja avulaiden työntekijöiden pariin, jotka haaveilevat neljän päivän rantalomasta. Lahjoittamani summa oli aika pieni kiitos siitä kaikesta avusta, jota sain heiltä, kun he soittelivat bussiyhtiöille aikaa varmistaakseen, erinäisiin toimistoihin lippuja minulle varaillakseen tai kun he heiluttivat minulle taksia ja kertoivat kohteeni paikallisella kielellä niin, että pääsin aina turvallisesti perille juuri tahtomaani paikkaan ja oikeaan hintaan. Eläköön Boracayn loma, jolle en itse lähtenyt!

Mikä mies se on, joka pieremättä kusee? Tai joka viskilaskiin sylkee?
Tässä tapauksessa kaikki pullot alkuperäiskappaleita, tietenkin.

Mutta torstaina sekin oli jätettävä taakse ja suunnaksi otettava Hong Kong. Filippiinit oli uskomaton postikorttimaa, mutta matka jatkuu... Kotiin paluuta ennen siis kuusi päivää Hong Kongissa ja toimitus voi vuorokauden kokemuksen jälkeen sanoa kaksi pointtia: a) jumalauta täällä on väkeä ja b) jumalauta täällä on väkeä.

Etsi blondi! Niin ja sen jälkeen kiinalainen kyltti. Löytäneiden kesken skabailua nuudeliannoksesta.

Katsotaan, mitä ihmispaljouden keskeltä löytyy seuraavien päivien aikana! ...paitsi uudet rillit. Ne tuli hankittua jo tänään. Näkökyky on kuin lepakolla, sen tiesin jo itsekin ja sen vahvisti taas optikko, mutta plehat on niin hienot, että niillä näkee taas seuraavan vuoden.

Keep in touch beibsut - seurailkaa, mitä maaseudun juntti näkee miljoonakaupungissa!