Kerjäläisten Valtakunta

Tapaninpäivän aamuna oli pakko sanoa että tack och adjö ja heittää rinkka selkään Hotel de Mercedeksessä. Pakollinen näköalapaikka Tops View oli nähty edellisiltana ja henkeä salpaavat kaupungin valot, joiden kuvaaminen oli täysin mahdotonta, tsekattu. Cebun kaupunki olisi varmasti antanut enemmänkin jos olisi jaksanut katsella ja etsiä mutta tätä telaketjufeministiä riepoi, kun ei voinut omin päin kulkea missään. Kaikki varoittelivat koko ajan, että älä kulje kadulla yksin, eikä pelkkä länsimaalaisten seura turvaa tuo vaikka porukkaa sopivasti olisikin. Kun on lähtenyt maailmalle Teuvan kiitoradalta, on vähän vaikea joskus sopeutua näihin suhteellisuusjuttuihin, kuten kaupunkien kokoihin ja ennen kaikkea turvallisuuteen. Niinpä kolme yötä Cebussa oli tarpeeksi ja tapaninpäivänä lähdin aamulla satamaan ja lautalle kohti Boholia. Jäljellä oli enää bisnesluokan lippuja, mutta ei silti ryövärin hinnoissa nekään: kahdella kympillä sai tiketin lautalle. Pari tuntia siinä vierähti että uusi paikka oli saavutettu.

"We are like cappucino! You are milk and I am coffee!" sanoi ihana Agnes.

Kiitos Agnesin, eli jouluaattona kaupungilla tapaamani filippiiniläistytön, tiesin mihin suunnata. Agnes neuvoi paikan valinnassa, kun kuuli, mitä kaipaisin: seuraa, elämää, musiikkia, hälinää. Oikea paikka löytyi Alona Beachilta aivan Boholin suuremman saaren kyljestä. Vieläkään ei tosiaan olla missään Pattayalla tai menomestassa muutenkaan, mutta Alona Beachilta löytyy sentään muutamia ravintoloita rannalta, livemusiikkia iltaisin, muutama sukellusklubi (tämä tietää yleensä rinkkamatkailijoita), ja ihmisiä. Suomalaisjengejä näkyy olevan aika monia mutta paljon myös muuta väkeä. Eilen treffasin pari suomalaista jannua ja oli kiva puhua ensi kertaa suomea reissun aikana. Majoituksen sai silti kivan edullisesti hyvin läheltä rantaa, noin 100 m päästä mutta sen verrran etäältä kuitenkin että yöaikaan melu ei häiritse lainkaan. Tai no, meteli ja elämä loppuu ihan viimeistään puoliltaöin: sen jälkeen kaikki putiikit ja pubit on kiinni.

Alona Beach.

Oli pakko saada tuollainen ällödrinksu heti rannalle päästyä. HYI.

Isälle jo kirjoittelin meilissäkin, että apua, mulla on tylsää. Jokunen muukin tyyppi saattoi saada saman valitusvirren. Nyt tilanne kuitenkin erittäin hyvä: Alona Beach oli mitä kaipasinkin, ja tuo hullu Agnes sattui kävellä eilen vastaan - siitäkös riemu repesi. Ilta kului rennosti rupatellen.
En tiedä, kauanko viivyn Boholilla, mutta voi tässä tovi kulua... Ranta on viriili ja näin utelias persoona voi helposti kuluttaa pari päivää pelkästään ohikulkijoita katsellen. Sen jälkeen voi sitten käydä vaikkapa katsomassa tarsier-apinoita ja Chocolate Hillsit. Kuulin suomalaisjannuilta myös mielenkiintoisesta guest housesta keskellä viidakkoa. Bohol taitaa tarjota enemmän kuin uskoisikaan!

Hintansa väärttiä sanon minä, kun kuuden euron lasagne tekee kaksi ihmistä tyytyväiseksi. Ikävä kyllä kuvan mielipuolisen onnelliselta näyttävä viinin ystävä liittyy tapaukseen.

Olen muuten pohtinut pitkään suhtautumistani kerjäläisiin. Manilassa tuntui, että joka ainoa lapsi oli opetettu ojentamaan kätensä ja ottamaan koiranpentuilmeen välittömästi, kun näkivät turistin. Niihin en helposti lankea, eikä rahaa heru. Mutta jouluaaton yksi tapaus jäi mieleeni ja kaihertaa vieläkin. Olin illalla syömässä italialaisessa ravintolassa, ja lasagneannos oli aivan liian suuri. Puolet siitä jäi syömättä ja tarjoilijat laittoivat sen kysymättä muovirasiaan ja pussiin. Toki otin ruoan mukaan ja heitin laukkuun. Myöhemmin illalla kaupungilla kohtasin varmaan viidentoistaikäisen kehitysvammaisen pojan, joka ei kerjännytkään rahaa vaan ruokaa. Niin, niinhän ne aina tietysti sanovat, mutta kun tämä poika nimenomaan osoitti lähellä ollutta ruokapaikkaa, ja kysyi, josko voisin hakea hänelle ruokaa. Kysyin, pitikö hän lasagnesta mutta kysymys ei mennyt ihan perille asti: poika tuskin oli koskaan maistanutkaan italialaisherkkua. Otin annokseni laukusta ja annoin sen hänelle. Painavan kiitoksen jälkeen poika katosi salaman nopeasti sivukujalle syömään annosta sormin. Hänen luoma katse ikäänkuin porautui minuun enkä tiedä, olenko nähnyt sellaista kiitollisuutta koskaan. Olisin itse todennäköisesti heittänyt annoksen roskiin päästyäni hotellille, koska nälkä ei ollut mutta seuraavaan päivään se ei säilyisi lämpimässä huoneessa. Jos niin pienellä eleellä voi auttaa toista niin paljon, auttamisessa ei voi olla mitään kyseenalaistamista. Tapaus mietityttää. Mikä on teidän suhtautumisenne kerjäämiseen? Aukeaako lompakko vai etsittekö mielummin ruokaa avun pyytäjälle? Vai onko helpompaa jatkaa kulkuaan? Jos ette matkaile alueilla, joissa kerjäläisiä on, miten suhtaudutte asiaan ylipäätään?